Claes Andersson oli ihminen, jota kunnioitin ja lähes ihailin. Kun ihminen on varustettu uteliaalla mielellä ja on avoin kaikelle, saa paljon. Olin innoissani siitä, että hän ei ollut vain yhden asian ihminen, vaan oli monta asiaa, joissa hän oli hyvä. Hän oli ennenkaikkea ja omasta mielestään runoilija, mutta myös jazzpianisti, poliitikko, psykiatri ja mikä rakkaus jalkapalloon.
Olen lukenut hänen kirjoittamat omaelämäkerralliset kirjansa Oton elämästä, ne ovat vaikuttavia ja niissä tulee esiin hänen kirjalliset kykynsä. Lisäksi hänen runojaan, jotka ovat aina alunperin kirjoitettu ruotsiksi ja käännetty tarkoin suomen kielelle.
Sain kerran haastatella häntä ja heti kävi ilmi se pyyteettömyys, ei hän tuonut itseään esille millään lailla. Kun hän vastaili kysymyksiin, ne olivat arvokasta viisautta, mitä saimme kuulla. Kun hän lopuksi istahti pianon ääreen ja soitti meille, se oli herkkä hetki.
Tätä rehellistä herkkyyttää, luovuutta, suoraa rehellisyyttä kuvaa tässä hänen elämänkerrassaan Riitta Kylänpää. Kirja on koottu kasaan kaikesta siitä, mitä jäi jälkeen ja sitähän ei paljoa jäänyt, koska Andersson oli hävittänyt kaikki muistiinpanonsa sen jälkeen kun oli itse niitä hyödyntänyt. Onneksi kirja aloitettiin ennen hänen kuolemaansa ja haastatteluhetkiä kerkesi olla.
Kirjassa kerrotaan paljon kaikesta, mutta poliitiikon ura, kulttuuriministerin sarka, niistä on kerrottavaa paljon, koska sen aikaisia haastateltavia vielä löytyy. Kirjassa on lähteenä käytetty lukuisia haastatteluja lähteenä. Lähdeluettelo on mittava.
Lisäksi kaikkea tarinaa siivittävät Claesin runot, joita tulee aina välillä vastaan.
Kuviakin on niin, että tarina saa kehykset, kun katselee niitä kuvia, vanhoja ja vähän uudempia.
Kiitos Riitta Kylänpää, että näit vaivaa ja saatoit kaiken yksien kansien väliin, mihin voi aina palata uudestaan.