Matti Vuennon teos uskomuksista oli perin mielenkiintoista ja antoisaa luettavaa, mutta toisaalta se saattoi tuntua jopa hieman masentavalta, koska siinä kerrottiin niin monista epätieteellisistä käsityksistä ja maailmankuvista, joihin suuret ihmisjoukot kuitenkin uskovat vakaasti. Turhaan ei Vuento kirjan lopussa siteeraa yhdysvaltalaista Thomas Nicholsia:
Aikamme on vaarallinen. Koskaan aikaisemmin ihmisillä ei ole ollut käytössään näin paljon tietoa, mutta siitä huolimatta he vastustavat ankarasti minkään oppimista.
Pelkkä nykyajan kauhistelu tässäkin asiassa on aika hedelmätöntä, jollei samalla luoda katsetta menneisyyteen; ovathan monet epätieteelliset käsitykset ja uskomukset perua hyvin kaukaa. Tästä historiasta vankan luonnontieteellisen koulutuksen saanut Vuento kertoo perusteellisesti, mutta ei ollenkaan kuivasti tai vaikeatajuisesti.
Joitakin uskomuksia voisi pitää suorastaan naurettavina, jollei samalla tietäisi, kuinka paljon niihin uskotaan edelleenkin. Otetaanpa vaikka vakaa näkemys siitä, että maa on todellisuudessa litteä. Tähtitieteilijät todistivat viimeistään 1500-luvulla maan pyöreäksi palloksi, mutta litteyteen uskovia on Vuennon mukaan yksinomaan Britanniassa ollut vuonna 2019 kolme prosenttia väestöstä eli noin 1,8 miljoonaa. (Olen joskus lukenut amerikkalaisesta yhdistyksestä Flat Earth Society, jonka päätehtävänä on uskoa ja käännyttää muitakin uskomaan maan litteyteen, ja heidän joukkoonsa kuuluu esimerkiksi kohtalaisen tunnettu räppäri B.o.B. Koska tähän samaan käsitykseen on aivan viime aikoina tullut nimeltä mainitsematon suomalainen entinen kansanedustaja, ei sitä voi mitenkään pitää vain menneisyyteen kuuluvana.)
Suuri osa kirjan esittelemistä uskomuksista on tuiki tuttuja, mutta mukana oli ainakin minulle aivan uusi näkemys zoofyyteistä eli eläinten ja kasvien oletetuista sekamuodoista. Tämä oppi vaikutti eniten 1500- ja 1600-luvuilla, ja itse asiassa siihen uskoi 1700-luvulla vaikuttanut kuuluisa ruotsalainen kasvi- ja eläintieteilijä Carl Linnaeus, jonka jälkipolvet tuntevat paremmin nimellä Carl von Linne. Hänhän kehitti merkittävän systemaattisen jaottelun koko eliökunnasta, mutta haki kuulemma Ruotsin tiedeakatemialta apurahaa merenneidon pyydystämiseksi.
Kirjassa kerrotaan asianmukaisen paljon lääketieteeseen kohdistuneista harhaopeista ja uskomushoidoista; onhan niillä yhä runsaasti kannattajia ja kiihkeitä onkin. Ehkä merkittävin näistä on homeopatia, joka kehittyi 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa Saksassa, perustajanaan lääketiedettä opiskellut Christian Friedrich Samuel Hahnemann. Sen keskeisenä ajatuksena voisi hyvin karkeasti ilmaistuna pitää sitä, että tauti lähtee sillä, mistä se on tullutkin. Hahnemann alkoi käyttää mikroskooppisen pieniä määriä oletettuja taudinaiheuttajia ja lääkeaineita liotettuna hyvin suureen määrään vettä. 1900-luvulla tätä käytännössä pelkän veden parantavaa vaikutusta alettiin perustella käsitteellä ”veden muistista”. Uskokoon ken tahtoo, ja vallan moni tahtookin, sillä homeopatian ympärillä pyörivät yli kuuden miljardin Yhdysvaltain dollarin suuruiset markkinat.
Laajan käsittelyn arvoinen aihe ovat myös erinäiset salaliittoteoriat, jotka saivat ennennäkemätöntä vauhtia äskettäin koetun COVID-19-pandemian myötä. Siitä saatettiin syyttää esimerkiksi viidennen sukupolven tietoverkkoja; onhan uusi teknologia aina herättänyt oudoksuntaa ja pelkoa. Rokotevastaisuus alkoi levitä samanaikaisesti rokotteiden keksimisen myötä: jokainenhan lienee kuullut teorioista, joiden mukaan rokotteisiin olisi kätketty mikrosiruja, ja niiden kautta erinäiset tahot, kuten vaikkapa hallitukset tai Bill Gates, voisivat sitten valvoa ihmisiä.
Mistä sitten johtuvat nämä kaikki ja lukuisat muut tieteenvastaiset uskomukset? Vuento mainitsee yhtenä tekijänä tietynlaisen persoonallisuustyypin, jota hän nimittää kollektiiviseksi narsismiksi. Ehkä kaikkein suurin kysymys tässä suhteessa on luottamuksen puute tieteellistä tietoa kohtaan, ja vaatisi oman tutkimuksensa selvittää, mistä kaikesta tämä syntyy.