Urho ja Onna ovat kaksi hassunnäköistä lasta. Vai ovatko he lapsia ollenkaan? Eivätpä taida olla, sillä hehän ovat huoltomies ja poliisi tositoimissaan, lehtipuhaltimineen, työkalupakkeineen ja työpuhelimineen, virkamerkkeineen, moottoripyörineen ja poliisikoirineen.
Urho ja Onna -kirjakaksikko on minun silmääni hiukan kyseenalainen tapaus. Graafikko Antti Nikusen hahmot ovat muodoiltaan pelkistettyjä, samoin asiat heidän ympärillään, teoksen värimaailma on räikeä. Mieleen tulevat neuvolasta lapsen ensimmäisiksi katseluharjoituksiksi saatavat kuvat. Selkeää ja pienen katseen kiinnittävää.
Teosten ”juoni” on niin ikään simppeli, toistoon perustuva. Tekstiä on vain nimeksi, mielikuvitukselle on jätetty hyvin tilaa, sanoja tästä on kuitenkin hyvä opetella. Asiat eivät ole kuitenkaan sitä, miltä ne näyttävät; mikä näyttää ihan lapiolta on lehtipuhallin, isolta kiveltä on komposti, kirjastokortilta on virkamerkki ja potkupyörältä on moottoripyörä. Sehän on selvää! Lopussa tapahtuva ”dramaattinen” käänne nivoo kokonaisuuden hienosti yhteen.
Ihan hauskat nämä Urho ja Onna -kirjat ovat, varmasti kohderyhmälleen sangen mieluisat lukukokemukset. Oma kymmenkuinen lukutoukkani on alkanut jo pikkuhiljaa saada näistä otetta, mutta uskoisin, että jo hyvinkin pian näitä voisi alkaa tarjoilla suuremmallakin menestyksellä.