Kuten teoksen nimi antaa ymmärtää, Urho Kekkonen on Pia Pesosen kokoelman keskeisin hahmo. Kekkosen ja ihmisen erilaisia suhteita peilataan jokaisessa novellissa. Toisinaan hän esiintyy kansalaisten silmissä hyvinkin inhimillisenä hahmona: kolhona, heikkona, paljon pienempänä kuin kuvissa. Kenties tosikkomaisena häviäjänä, kompuroivana, naivana, ihmisten pariin laskeutuneena. Toisinaan Kekkonen onkin jumala, suuri hahmo, joka antaa onnen ja suunnan elämälle. Hän voi olla myös mystinen, näkymätön voima, joka voi halutessaan nostattaa vedet ja ottaa ihmiseltä elämän pois.
Kekkosen ja muiden olosuhteiden vaikutuksen piirissä ihmiset selviytyvät jokainen parhaan kykynsä mukaan. Suosikkinovellini (”Hoomo ei ole vielä kuollut”) päähenkilön Abieli Hetan kohtalo on ääriesimerkki siitä, kuinka kekkoskasvoinen edistys voi pyyhkäistä maailmankartalta jotakin puolustuskyvytöntä, surkeaa ja muutenkin sukupuuttoon kuolevaa, mutta yhtä kaikki suojelemisen arvoista.
14 novellia käsittävän kokoelman vahvuus on mielestäni sen kielessä. Pesonen on sirotellut tekstin joukkoon lausahduksia ja ilmaisuja, jotka saavat aikaan vähän yllättynyttä naurua. Tulee nimittäin sellainen tunne, ettei kukaan voi kirjoittaa niin osuvasti ja etenkin niin ajanmukaisesti. Nuo lausahdukset juurruttavat tekstin menneeseen aikaan, Urho Kekkosen maailmaan minun mielestäni, vaikken tuota aikaa muistakaan.
Vaikka suomalaisuuden pohjoisesta, pimeästä ja mielenvikaisesta ulottuvuudesta on jo kirjoitettu viime vuosina jonkin verran, toivon, että Pesosen kokoelma mehevine ilmaisuineen ja monipuolisine kekkosuuksineen löytää oman sijansa suomalaisuuden kuvien joukossa.
Marko Gustafsson haastattelee Pia Pesosta Prosak-proosaklubilla.