Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Yhdysvaltain demokratian ongelmat ovat olleet viime aikoina paljon tapetilla, joten aiheeseen on ihan mielenkiintoista tutustua hieman lähemmin. Daniel G. Newman on pätevä opas aiheeseen, sillä hän on MapLight-organisaation perustaja, joka pyrkii paljastamaan niitä lukuisia tapoja joilla rahalla ostetaan vaikutusvaltaa Yhdysvaltain politiikassa. Kokenut sarjakuvataiteilja George O’Connor puolestaan on vastuussa sarjakuvan visuaalisesta annista. Sarjakuvan ydinsanoma on nimenomaan rahan ja poliittisen vallan haitallinen yhteys, joka Newmanin mukaan on monien ongelmien keskiössä kun puhutaan nykyisestä demokratian kriisistä. Yhdysvaltain demokratia ei enää palvele niinkään tavallista kansaa kuin korporaatioiden ja miljardöörien etuja.
Newman esittelee alkajaiseksi yhden aivan perustavanlaatuisen ongelman. Jotta olisi edes mahdollista päästä kongressin jäseneksi, ehdokkaan tarvitsee kerätä vaalikampanjarahaa – ja paljon. Kuten erään ehdokkaan kokemukset osoittavat, varainkeruu pistää poliitikon nopeasti asemaan, jossa hän on täysin riippuvainen rikkaista lahjoittajista. Tämä riippuvuus ei myöskään lopu vaalivoittoon, sillä leijonanosa kongressinjäsenten työajasta menee edelleen rahoituksen keräämiseen uudelleenvalintaa varten.
Yhdysvaltain kongressin valiokunnissa – eli kongressin läinsäädännöllisessä elimessä – tämä ongelma korostuu erityisesti. Valiokunnan jäsenyys tulee nimittäin kalliin hintalapun kanssa. Mitä vaikutusvaltaisempaa toimialaa kyseinen valiokunta käsittelee, sitä enemmän rahaa kongressinjäsenen tulee kerätä pysyäkseen jatkossakin valiokunnassa. Ei siis riitä, että kongressin jäsen joutuu keräämään rahoituksen omaa uudelleenvalintaansa varten, vaan hänen täytyy sen lisäksi kerätä ylimääräinen kiintiö valiokuntaa varten, Newman toteaa. Näin suuria rahasummia on vaikea saada muualta kuin suuryrityksiltä – usein käytännössä juuri niiltä teollisuudenaloilta, joita valiokuntien tulisi lainsäädännöllisesti valvoa. Tässä on tietysti ilmeinen eturistiriita, sillä on selvää että mikään yritys ei ala rahoittamaan sellaista kongressinjäsentä, joka haluaisi säännellä kyseisten yritysten valtaa.
Newman huomauttaa, että yhtiöt ja poliittinen valta linkittyvät toisiinsa toisellakin epäterveellä tavalla. Lobbaus on johtanut ns. pyöröovi-ilmiöön, jossa päättäjät siirtyvät julkiselta sektorilta yksityiselle (ja päinvastoin). Esimerkiksi senaattoreista jopa puolet jatkavat uraansa lobbareina, joka on huomattavasti paremmin palkattua kuin työ julkisella sektorilla.
Tällaisten rakenteellisten ongelmien lisäksi Newman nostaa esiin myös ideologisen muutoksen, joka on oikeastaan kaikista suurin ongelma. Nykyään oikeistolibertarismi, joka kannattaa mahdollisimman vapaita markkinoita ja pieneksi supistettua valtiota, on saanut yhä suurempaa suosiota erityisesti republikaanipuolueessa. Monessa tapauksessa voidaan puhua suorastaan anarkokapitalismin ihanteesta, jossa valtio ei keräisi veroja lainkaan, eikä siten tarjoa julkisia kouluja, sosiaaliturvaa, julkisin varoin hoidettuja vankiloita, tai terveydenhoitoa. Suomalaisesta näkökulmasta anarkokapitalismi näyttäytyy vähintään eriskummallisena ideologiana, mutta se on looginen siinä mielessä, että sitä ajavat superrikkaat ihmiset eivät pääsääntöisesti tarvitse valtiota mihinkään, kuten Newman huomauttaa.
Anarkokapitalismin levittäjänä ja rahoittajana on kunnostautunut erityisesti Kochin veljekset, jotka omistavat valtavan monikansallisen yritysryppään nimeltään Koch Industries. Unrig : How to fix our Broken Democracy käyttää tässä asiassa erityisesti lähteenään Jane Mayerin kirjaa Dark Money, jonka arvostelu kannattaa ehdottomasti lukea jos asiaan haluaa syventyä enemmän. Sanottakoon tässä yhteydessä kuitenkin sen verran, että Kochin veljesten vaikutuksen ansioksi voidaan laskea mm. korkeimman oikeuden päätös Citizens United v. FEC , joka sallii yritysten käyttävän vaaleihin määräämättömän paljon pimeää rahaa.
Sen lisäksi veljekset ovat vuosien saatossa rahoittaneet lukuisia yliopistojen koulutusohjelmia, ajatuspajoja ja poliittisia kampanjoita, kuten esimerkiksi teekutsuliikettä. Sarjakuvan tämä osio lukuisine esimerkkeineen oli suoraan sanottuna aika käsittämätöntä luettavaa. Tiesin kyllä, että rahalla saa ja hevosella pääsee, mutta missä määrin rahalla voi ostaa vaikutusvaltaa tuli sittenkin yllätyksenä. Yhdysvaltojen luisuminen kohti plutokratiaa ei tunnu esimerkkien valossa liioitellulta.
Sarjakuvan punainen lanka ei kuitenkaan ole epätoivo, vaan ratkaisukeskeisyys, ja Newman esittelee kirjan mittaan useita tapoja, joilla tavallinen kansa voi vaikuttaa asioihin. Tässä yhteydessä voisi ehkä mainita ”demokratiasetelin”, jota kokeiltiin kymmenen äänestäjän aloitteesta ensimmäistä kertaa Seattlessa. Setelillä pyritään rahoittamaan poliittisia kampanjoita vain julkisella rahoituksella ja antamaan tavallisille äänestäjille suurempi mahdollisuus sekä osallistua, että vaikuttaa ehdokkaan valintaan. Tällaiset esimerkit osoittavat, että Yhdysvaltain ongelmat ovat kyllä sinänsä ratkaistavissa mikäli poliittista tahtoa ja aloitekykyä löytyy.
Sarjakuvana Unrig : How to fix our Broken Democracy on oikein erinomainen. Kirjassa on paljon asiaa, mutta asiat on esitetty poikkeuksellisen selkeästi. Sanoisin jopa, että juuri tällaisten asioiden käsittelyssä sarjakuva on formaattina omimmillaan, kenties koska sarjakuvissa on luontevaa pilkkoa asiat helposti omakuttaviksi pieniksi kokonaisuuksiksi. Kirjan lopusta löytyy myös laaja lähdeluettelo, mikä olikin hyvä asia, sillä aika moniin kirjan esittämiin asioihin haluaa tutustua hieman laajemmin. Vaikka kirjan pääasiallinen kohdeyleisö onkin enimmäkseen teini-ikäiset, niin kyllä tätä voi aivan hyvin suositella kaikille, joita Yhdysvaltain demokratian nykytila kiinnostaa. Erinomainen perusteos aiheesta, suosittelen!
