Unohdetut tytöt alkaa tavalla, joka on rehellisesti sanottuna ruvennut ärsyttämään minua yhä enemmän: kyseessä on siis dekkareille ominainen kursiivilla painettu hämärän tuntuinen sisäkertomus. Onneksi tässä kirjassa sisäkertomusta ei sitten sen enempää jatketakaan. Eihän tuossa kerrontatavassa sinänsä mitään vikaa ole, mutta tehokeinona se alkaa olla auttamattoman kulunut.
No, kunhan tästä obligatorisesta kursiivijaksosta on päästy, viedään lukija suoraan keskelle tapahtumia. Poliisietsivä Louise Rick on juuri aloittanut uuden työn kadonneita henkilöitä jäljittävien yksikössä, työparinaan viinaan menevä ja tupakkaa jatkuvasti tuprutteleva Eik Nordstrøm, tyypillinen pohjoismainen rikospoliisi siis. Ensimmäinen tapaus onkin heti haastavaa laatua: metsästä löytyy vastikään kuolleen naisen ruumis, mutta kun tapausta on hetki pengottu, selviää että naisen piti ollakin kuollut jo vuonna 1980 keuhkokuumeeseen kehitysvammaisten laitoksessa. Kun vielä käy ilmi, että kuolleella naisella on tai on ollut kaksoissisar, jolle on myös kirjoitettu kuolintodistus samaan aikaan samassa paikassa, joutuvat Louise ja Eik toden teolla paneutumaan menneisyyden salaisuuksiin.
Unohdetut tytöt on oikein vetävä rikosromaani. Tottakai se sisältää aika lailla kamalia rikoksia, mutta sille mikä tosielämässä kauhistuttaisi minua sydänjuuriin asti, olen dekkareita lukiessani lähes kokonaan paatunut – kaksinaismoraalia kai sitten. Kirja on joutuisaa luettavaa eikä vähiten sen takia, ettei sitä aloitettuaan malta laskea kädestään. Kyllähän tapahtumien uskottavuus tuntuu aika ajoin vähän kyseenalaiselta, mutta vastapainoksi henkilöt ovat hyvinkin uskottavia hahmoja.
En ole aikaisemmin lukenut Sara Blædelin kirjoja, mutta jälleen löytyi sellainen nimi, jonka kohdalla pitäisi täydentää dekkarisivistystään, sillä sen verran mielenkiintoinen tämä Unohdetut tytöt -kirja oli. Mutta voi miten pitkä se ”pitäisi lukea” -lista onkaan, riittääkö yksi ihmisikä siihen?