Luvattiin: kirja maaseuturomantiikan ystäville. Sitähän tämä täynnä, ytimenä kuitenkin suru isättömyydestä. Ainalla ei minkään valtakunnan tietoa asiasta, koska äiti ei sitä eläessään paljastanut.
Aina ajautuu kirjastonhoitajaksi Kielokoskelle ja saa uinuvan, lakkautusta odottavan kirjaston pyörimään ja rinnalleen melkoisen ystävä- ja tuttavajoukon. Vähitellen hän havahtuu: tämä ruukkimiljöö on hänen varhaislapsuutensa maisemaa. Kerä alkaa purkautua kirjaston kätköistä löytyvien kirjeiden myötä: hän taitaa kuulua mahtisukuun!
Kun en ole kirjallisen romantiikan ystävä, oli minulla välillä nielemistä, eteenpäinmenossa vaikeuksia: yllätyskäänteitä riitti ja meno välillä viisikkomaisen selittelevää. Mutta kuitenkin sen verran juonen jännite kutitteli ja huumori kevytkenkäisyydessään kukki, etten keskenkään raaskinut jättää. Myös tämä kohta kirjasta innoitti:
Rakkaus kirjoihin on maailman ihanin asia.
Luettu Unohdettujen unelmien kirjasto joka tapauksessa nyt on. Liina Putkonen on kirjoittanut, kevyehköön tyyliin, romaanin kyläelämästä, jossa on tilaa elää uusimpienkin virtausten mukaan ilman että tikunnokkaan joutuisi, sormella osoitetuksi, paheksutuksi. Kirjastotontutkin, miespari, ovat normaalia kauraa.
Oman lajinsa valioita. Loppujen lopuksi oma tuomio kuuluu: ei hassumpi kesäsatu hauskuudessaankin.
Tosin tämä kirjan loppusivuilta löytynyt Matin kirjaehdotus seuraavan kesän lukupiiriin oli nostaa herneen nenään Ainan käyttäytymisen vuoksi:
– Voisimmeko ajatella, että ensi kesää varten lukisimme Iijoki-sarjan? Tietenkin kokonaan.
Aina peitti hymynsä käden taakse kuin haukotukseen, ettei loukkaisi miestä.
Eikö kirjastolainen todella arvostanut idoliani Kalle Päätaloa!
No, leikki leikkinä, kuten moni asia Unohdettujen unelmien kirjastossakin. Vaikka kyllä minä maaseudun elämää mieluummin luen kautta Heidi Jaatisen Suvannon.