Norjalaisdekkaristi Jørgen Brekken toinen romaani Uneton jatkaa siitä, mihin esikoinen Armon piiri jäi. Kuusikymppinen aivoleikkauksesta toipuva poliisikomisario Odd Singsaker saa talvisessa Trondheimissa tutkittavakseen varsin epäkiitollisen – ja ikävännäköisen – tapauksen. Nuori nainen on surmattu ja hänen kurkunpäänsä on leikattu irti. Ruumiin päälle on asetettu vanha soittorasia, joka soittaa kaunista, mutta tuntematonta tuutulaulua. Pian lähistöltä katoaa teinityttö, joten poliisi pelkää pahinta. Kaupungissa riehuu mielipuoli.
Samaan aikaan nykypäivän tarinan kanssa Brekke kuljettaa murhamysteeriä 1700-luvulta. Ruotsalainen trubaduuri pääsee hengestään varsin iljettävällä tavalla. Ennen kuolemaansa trubaduuri on kuitenkin säveltänyt lumoavan kehtolaulun, joka lupaa vaivuttaa kaikki kuulijansa suloiseen uneen. Tämä lähes tuntemattomaksi jäävä kehtolaulu nousee esille Singsakerin tutkimassa jutussa, ja 1700-luvun poliisimestari Nils Bayer selvittää lukijalle, miten.
Minun silmissäni Jørgen Brekken pisteet kohosivat oleellisesti Unettoman myötä. Jos Armon piiri olikin sinänsä ketterä dekkari, ehkä poikkeuksellinen vain järjettömässä raakuudessaan, niin nyt itse tarina vetää aivan toisella tavalla. Päähenkilöiden puolesta joutuu oikeasti hieman pureskelemaan kynsiään. Toisaalta hyvässä tarinassa ja jännittävässä juonessa on se huono puoli, että jo edellisestä kirjasta tutut henkilöhahmot eivät ihan niin paljoa ehdi kehittyä. Mutta eiköhän tämä dekkarisarja vielä jatkoa saa, ja jos saa, niin aion olla paikalla. Uneton on vuoden parhaita dekkariuutuuksia.