Alku on ahdistava. Kertoja ei tiedä, onko unessa vai dzinnien vallassa. Lapsen ääni kutsuu isää. Jotain väkivaltaista on tapahtunut.
Tarina hahmottuu pala palalta. Ollaan neuvostomiehityksen aikaisessa Kabulissa. Nuorimies Farhad on unohtanut ulkonaliikkumiskiellon, ja sotilaat ovat hakanneet hänet. Tuntematon nainen Mahnaz pelastaa hänet kadulta ja piilottelee häntä, kunnes Farhadille järjestyy pakomatka Pakistaniin. Sinne päästyään hän kaipaa takaisin Kabuliin; matkakumppani toteaa: Täällä he tappavat ruumiisi, siellä sielusi.
Rahimin tiheätunnelmainen tarina on juuri oikean mittainen. Omintakeisesti tyylitelty, eläytyvä teksti tuo päähenkilön lähelle lukijaa. Runsaat islamiin ja tarustoon liittyvät, alaviittein selitetyt detaljit sijoittavat hänet samalla kulttuuriseen yhteyteensä.
Tämä on taidokas teos. Tuli mieleen, että se toimii lukukokemuksena vähän samoin kuin trauman kohtaaminen. Kestää aikansa, ennen kuin tajuaa, mitä on tapahtunut. Kun tapahtumaa kertaa, sen osista muodostuu kertomus, ja kun kertomus on hahmottunut, reaktiota voi käsitellä. Niinpä jos Farhadin tarinan alku tuntui hämärältä, voi kirjan lukea saman tien toisenkin kerran. Se on niin lyhyt ja niin hyvä.
Rahimi on paennut Afganistanista Pakistaniin 1980-luvulla ja asuu nyt Ranskassa. Häneltä suomennettu Maata ja tuhkaa, jossa siinäkin paetaan sotaa, on niin ikään lukemisen arvoinen.