Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Hyvästä ulkonäöstä on hyötyä. Kauniit ihmiset tienaavat enemmän, hemaisevat saavat helpommin töitä, esteettisillä on etulyöntiasema parisuhdemarkkinoilla, ja silmää miellyttäviin suhtaudutaan suosiolla jokapäiväisessä elämässä. Viehättävyys on valtaa, mutta miksi?”
Onko ulkonäkö pääomana dystopiaa vai selfiemaailman arkitodellisuutta? Pitäisikö meidän ennemminkin auttaa heitä, jotka kokevat painetta vastata ulkonäkönormeihin ja uskovat sen olevan tie onneen ja menestykseen?
Dosentti Outi Sarpilan vetämän Turun yliopiston taloussosiologien ryhmän vuosina 2016-2018 tekemä tutkimus on päätynyt yleistajuiseen muotoon kirjassa Ulkonäköyhteiskunta : Ulkoinen olemus pääomana 2000-luvun Suomessa. Kirjassa pohditaan muun muassa, onko Suomi ulkonäköyhteiskunta, jossa yksilöitä arvostetaan ennemmin ulkonäköinä kuin työntekijöitä, kansalaisina tai kuluttajina; yhteiskunta, jossa yksilön identiteetti, ulkonäkö ja yhteiskunnallinen asema on sidottu toisiinsa tiiviisti, ja jossa yksilöt pyrkivät aktiivisesti vastaamaan ulkonäköodotuksiin.
Kirja on jaettu kolmeen teemaan: Ensimmäinen käsittelee ulkonäön markkinoita esimerkiksi parisuhteissa ja sosiaalisessa elämässä sekä työelämässä, toinen pohtii ulkonäköä hankittavana ominaisuutena ja niin kutsuttua ulkonäkötyöläisyyttä, ja kolmas ulkonäköpääoman sosiaalista säätelyä, kuten yksilöihin kohdistuvia odotuksia ja median vaikutuksia. Kirjan avaa melko teoreettinen luku, joka pohjustaa myöhempää keskustelua hyvin, mutta sen voi kirjoittajien mukaan halutessaan hypätä yli.
Ulkonäön näkemiseen pääomana sisältyy lähtökohtaisesti ajatus resurssien (kasvonpiirteet, ruumiin koko ja muoto, hiukset, pukeutumistyyli, ehostus, ja niin edelleen) epätasaisesta jakautumisesta. Kauneus määrittyy valtasuhteissa, niiden silmissä, joilla on eniten painoarvoa. Kauneus on valtaa, eikä se pitkälti ole katsojan silmässä. Ulkonäköä koskeva maku on sosiaalinen ennemmin kuin henkilökohtainen. Esimerkiksi arviot naisten kasvonpiirteistä ovat hyvin pitkälle yhteneväisiä arvioijan taustasta riippumatta.
Terveys ja ulkonäkö kietoutuvat toisiinsa, ja samalla ulkonäöstä (jonka pohjalta arvioidaan terveydentilaa ja monia muita henkilön ominaisuuksia) on tullut politisoitunutta: kuuliainen kansalainen syö terveellisesti ja pitää huolta paitsi kunnostaan, myös ulkonäöstään. Paineisiin sopeutunut ”ulkonäkötyöläinen” kuluttaa ulkoisen olemuksen kehittämiseen ja ylläpitämiseen resursseja: aikaa, rahaa, energiaa.
Ulkonäön sosiaalinen sääntökirja muuttuu pelaajan sosiaalisen aseman mukaan: naisille yksi, miehille toinen, valkoiselle ja rodullistetulle omansa, laihalle yksi, lihavalle jotain muuta. Hyvin hoidetut kynnet viestivät toisella kurinalaisuutta ja sitoutumista feminiinisyyteen, toisella ne ovat turhamaiset.
”Kulttuurisia ominaisuuksia voidaan siis arvottaa eri tavalla riippuen siitä, keneen ne kiinnittyvät. Ne voivat olla toisella pelaajalla arvokkaampia kuin toisella. Toisin sanoen pelimerkkien arvo vaihtelee niiden kantajan mukaan vaikka pelimerkit itsessään olisivat keskenään samanlaisia.”
Erityisesti naisilla on lopulta varsin kapeat normit sen suhteen, kuinka paljon ulkonäköä saa korostaa. Kirjoittajien tekemän tutkimuksen mukaan suomalaisessa yhteiskunnassa ulkonäön hyödyntäminen tuntuu olevan sallittua parinvalinnassa, sen sijaan työpaikan tai varallisuuden tavoittelua ulkonäön avulla paheksutaan laajasti. Suomalaisille tuntuu olevan tärkeää irtisanoutua ”ulkonäkötuhlariudesta”, ja siksi näyttää, että kovin ulkonäköyhteiskunta ei Suomessa ole vielä todellisuutta.
Kirja toimii keskustelun avaajana, kannustaen pohtimaan ja tutkimaan ulkonäön merkitystä laajemmin. Se onkin kiinnostava ei pelkästään ulkonäöstä vaan myös yhteiskunnasta kiinnostuneille. Viitteet ovat – niitä kaipaaville – viimeisen päälle, kuten tutkimuskirjallisuudessa kuuluukin, mutta populaarimpaa antia hakevaa lukijaa ne eivät häiritse.