Tim Weaver: Uhri

Uhri-romaani pitää sisällään lähinnä toimintaa, seikkailua ja jännitystä, mutta se alkaa ihan erilaisena: kirjan minäkertoja, David Raker, muistelee lämpimän surumielisesti vaimonsa Derrynin viimeisiä aikoja. Melankoliaa ei kuitenkaan kauan kestä, sillä David on paitsi toimittaja myös kadonneita henkilöitä jäljittävä yksityisetsivä, ja niinpä hän saakin toimeksiannon Derrynin entiseltä työtoverilta Mary Townelta.

Maryn ja hänen dementoituneen miehensä Malcolmin poika Alex on poissa. Ongelma on siinä, että hän on kaiken järjen mukaan poissa lopullisesti: hänet löydettiin vuosi sitten kuolleena auto-onnettomuudessa – ja nyt Mary uskoo vakaasti nähneensä poikansa kadulla kuukausi sitten, yksilöllisine arpineen kaikkineen. David ottaa vähän pitkin hampain tehtävän suoritettavakseen ja pitää Marya vähän höpsähtäneenä, mutta alun tutkimusten rauhallinen käynti muuttuu vähitellen aikamoiseksi hippulat vinkuu -tyyliseksi laukaksi.

Weaver on taitava luomaan jännitystä ja paranoidista tunnelmaa: onko kukaan Davidin tutkimusten aikana kohtaama ihminen se, joksi antaa itseään luulla? Kukaan ei ole luotettava, eivät edes kirkonmiehet, eivätkä kai he ollenkaan, kun jutun edetessä Raamatun nimet ja paikat tupsahtelevat sieltä täältä esiin, mikä ei minusta ehkä ollut ihan välttämätöntä tai varsinkaan uskottavaa, mutta koskapa tällainen toimintatrillerikirja olisi uskottavuudellaan vakuuttanut. Fiktio mikä fiktio.

Kyllähän tämä kirja jännittävä on, samoin nopea- ja helppolukuinen, ja loppuun on saatu ihan vakuuttava yllätys. Syvällistä henkilögalleriaa tai tunteisiin porautuvaa kerrontaa etsivät hakekoot luettavansa muualta.

Kirjan takakannen tekstin mukaan Uhri on ensimmäinen osa yhdeksän David Raker -romaanin sarjassa, jossa kaikissa siis käsitellään kadonneiden henkilöiden etsimistä. Nähtäväksi jää, aikooko Minerva jatkaa sarjan julkaisemista. Lukijoita tällaiselle nopeatempoiselle jännityskirjallisuudelle varmasti löytyy, vaikkei se erityisesti minua puhutellutkaan.