Tämä massiivinen opus on Stieg Larssonin trilogian toinen osa ja aivan yhtä mukaansatempaava kuin ensimmäinen osa Miehet jotka vihaavat naisia. Kertakaikkiaan, en ole ihan heti törmännyt mihinkään vastaavaan. Kirjassa menee monta koukuttavaa juttua niin, että sen lukemisesta tulee riippuvaiseksi. Tämän kirjan luin loppuun sillä lailla, että heräsin aamulla klo neljä. Olin illalla lukenut ja lukenut ja pakon sanelemana nukahtanut. Alitajunnassa se vaan myllersi ja niin heräsin ja luin sen kirjan loppuun. Välillä oli ihan asentoa vaihdettava, kun oli niin jännää, ettei olisi meinannut uskaltaa lukea.
Jos Larssonin trilogian ensimmäisessä osassa oli Mikael Blomkvist, niin tässä kirjassa pääosaa veti kunniakkaasti Lisbet Salander, joka oli jo ensimmäisessä osassakin tärkeä henkilö. Salander on erittäin mielenkiintoinen henkilö ja hänestä tulee niin tuttu, että kirjan loputtua häntä tulee suorastaan ikävä.
Tapahtuu murhia ja Lisbet on etsintäkuulutettu. Lukijalla on kaiken aikaa kutina siitä, että Lisbet on syytön, mutta kuinka tulee käymään. Saadaanko Lisbet kiinni, kun takaa-ajossa on muitakin kuin poliisit? Paikka paikoin raakakin kirja on kuitenkin niin ihanan oikeudenmukainen.
Nyt olen ihan kadoksissa, sillä odotan trilogian kolmatta osaa Pilvilinna joka romahti. Luen tässä välissä jotain muutakin. Se on kuitenkin vielä mainittava, että kaikki tuntemani Larssonin lukijat ovat yhtä mieltä kanssani. Larsson ei ole jättänyt ketään kylmäksi.