Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Teemme työtä elääksemme ja elämme jotta voisimme tehdä töitä. Nykyihmisen maailmaa ja identiteettiä määrittää hyvin voimakkaasti työnteko. Se sanelee missä ja kenen kanssa vietämme aikaamme ja jopa arvomaailmamme ja poliittisia asenteitamme. Varsinkin ekonomisteille työn tekeminen on jotakin mihin lajillamme on peräti perinnöllinen tarve ja heidän käsityksensä on ollut yhteiskunnassamme pitkälti hallitseva.
Klassiset ekonomistit puhuvat niukkuusongelmasta, joka esittää, että lajiamme riivaa loputon määrä tarpeita, joita niukat resurssit eivät kuitenkaan pysty tyydyttämään, joten tämän takia kaikesta on väistämättä pulaa. Tämän näkemyksen mukaan teemme siis työtä koska valmistamalla ja tuottamalla rajallisia resursseja ja käymällä niillä kauppaa, ihminen pystyy kuromaan kuilua mielihalujensa ja rajallisten varojensa välillä. Pitääkö tämä olettamus kuitenkaan paikkansa, ja jos ei, niin miksi nimenomaan yltäkylläisyyden keskellä elävä nykyihminen takertuu niin tiukasti niukkuuden ajatukseen?
Antropologi James Suzman tekee syväluotaavan matkan ihmisen evoluutio- ja kulttuurikehitykseen, ja tämä matka todellakin alkaa kaukaa. Kirjan ensimmäisessä osassa tutustutaan muun muassa historian eniten käytettyyn kivityökaluun, käsikirveeseen ja mitä tällainen työkalu kertoo lajimme fyysisestä ja neurologisesta kehityksestä. Tulen keksiminen ja kielellisten kykyjen kehittyminen ovat myös osa tarinaa, kun pohditaan milloin ihmisen historiassa nousivat esiin ensimmäiset merkit vapaa-ajasta ja sen käsitteellisestä vastakohdasta, työstä.
Voisi kuvitella, että varhaisten ihmisten ja metsästäjä-keräilijöiden elämä olisi ollut väistämättä rankkaa ja kovan työn ja puutteen leimaamaa, mutta se ei pidä paikkaansa. Metsästäjä-keräilijät pystyivät tyydyttämään yksinkertaiset tarpeensa varsin vähäisellä tuntimäärällä verrattuna nykyäänkin työssä käyviin ihmisiin, ja heidän ruokavalionsa oli niin ikään paljon monimuotoisempi kuin maanviljelijöillä, joiden ravinnonsaanti oli yhden kortin varassa. Ruoan kerääminen ei siis vaatinut huolellista suunnittelua tai suurta vaivannäköä, ja jos jotakin ruoka-ainetta ei ollut saatavilla, se oli helppo korvata keräämällä jotain muuta.
Tässä huomiossa ei sinänsä ole mitään uutta tai kiistanalaista, mutta kiinnostavaa on se minkälainen ero maailmankuvassa on ihmisillä, jotka elävät ja elivät tällaisessa ”välittämän tuoton taloudessa”, toisin kuin maanviljelijöillä jotka elivät ”viivästyneen tuoton taloudessa”. Metsästäjä-keräilijöille on ominaista kokea, että elinympäristö jakaa ravintonsa heidän kanssaan ja heille on myös ominaista jakaa ravintoa ja esineitä keskenään – kuitenkin ilman varsinaista vaihtokauppaa ja rahan käsitettä. Tämä on tärkeä huomio. Jo kauan taloustiede on perustunut ajatukseen, että ihmiset pitävät huolen vain itsestään ja perheestään ja rahatalous aikanaan syntyi kun ”villit” jossain vaiheessa ymmärsivät erikoistua eri työtehtäviin, ja sitten he rationaalisesti alkoivat käydä keskenään vaihtokauppaa näillä tekemillään tuotteilla.
Tämä on yhä edelleen yleinen olettamus, mutta se ei pidä paikkaansa, Suzman paljastaa. Yhtään tällaista vaihtokauppaa käyvää yhteistöä ei ole koskaan löydetty, eikä mikään historiallinen aineisto myöskään viittaa sellaisen olemassaoloon. Näyttääkin yhä enemmän siltä, että vaikka rahaa käytetäänkin vaihtovälineenä, sen alkuperä ei ole vaihtokaupassa vaan luotto- ja velkärjärjestelyissä, joita syntyi viljelijoiden kesken.
Ekonomien rummuttamaa ihmisten universaalia taloudellista käyttäytymistä ei siis voi sovittaa siihen mitä tiedämme metsästäjä-keräilijöiden elämästä. Kun puhutaan niukkuusongelmasta, kyse ei olekaan universaalista ihmispiirteestä, vaan asiasta josta tuli ongelma nimenomaan maanviljelyyn siirryttäessä.
Maanviljelys paitsi mahdollisti populaation nopean kasvun, myös muutti ihmisen työskentelyn tulevaisuuteen suuntaavaksi. Kun taloudellinen toiminta perustui lähes yksinomaan viivästyneeseen tuottoon, alkoivat viljelijät pitää myös keskinäisiä suhteitaan samantyyppisinä kuin suhdetta peltoihinsa: luottopohjaisina, kirja esittää.
Vaikka maanviljelijät saivat valjastettua ympäristöstä enemmän energiaa kuin metsästäjä-keräilijät, kasvavat maanviljelijäyhteisöt joutuivat kuitenkin jatkuvasti kamppailemaan puutteen kanssa. Tuoton kasvu ei koskaan kerennyt hyödyttää väestöä kauan, ennen kuin kasvava populaatio söi työn hedelmät ja niukkuudesta tuli taas ongelma. Kun tarkastellaan suurten maatalouskulttuurien hautausmaita tämä seikka tulee vainajien luissa karulla tavalla esiin: jatkuvaa aliravitsemusta, anemiaa, ajoittaisia nälänhätiä ja raskaan, toistuvan työn aiheuttamia luiden epämuodostumia ja työtapaturmia. Rahvaan osa oli kova, mutta paluuta menneeseen ei voinut olla, koska kasvava yhteisö oli jo riippuvainen jalostettujen kasvien hiilihydraateista. Ainoa ratkaisu oli työskennellä vieläkin enemmän ja pyrkiä levittäytymään uusille alueille. Suzman esittää, että nykyinen käsityksemme työstä ja sen päämäärästä ei suinkaan ole mikään luonnonlaki, saati geeneihin kirjattua, vaan se on juurikin maanviljelyksen peruja.
Kirjan kolmannessa osassa tutustutaan kaupungistumisen vaikutukseen, eli miten ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa valtaosa ihmisistä ei enää keskittynyt haalimaan energiaa pysyäkseen elossa. Samalla pohditaan kehitystä, joka on johtanut nykyiseen lopputulokseen. Kehittyneissä maissa työn tuottavuuden ja palkkojen suhde ei ole pitkään aikaan ollut verrannollinen, samaan aikaan kun yhteiskunnassa on lisääntynyt korkeapalkkaiset mutta tyhjänpäiväiset työt, joiden tekeminen ei pohjimmiltaan hyödytä oikein yhtään ketään. Teknologinen kehitys ja automatisaatio eritoten on myös monin paikoin heikentänyt työvoiman kysyntää ja keskittänyt varallisuutta yhä pienemmälle joukolle. Vaikka Suzman ei mitään pikaparannuksia kirjassa esittelekään, niin hän varovaisesti pohtii miten tästä negatiivisesta kehityksestä voi lopulta kummuta jotain positiivistakin.
Kirjan ydinkysymys on, onko eriarvoisuus elämän ja ihmisluonnon väistämätön tosiasia. Metsästäjä-keräilijöiden tutkiminen näyttää osoittavan että ei, meillä on lajina yhtä hyvät edellytykset järjestäytyä tasa-arvoisesti kuin ankaraksi hierarkiaksi. ”Toisaalta, vaikkei eriarvoisuus olisikaan ihmisuluoteenseen kuuluva julma tosiasia, se oli luultavasti suora, välitön seuraus maanviljelyn aloittamisesta”, Suzman kirjoittaa. Nyt kun automatisoidun tulevaisuuden myötä säännöt muuttuvat jälleen kerran, voi kuitenkin hyvällä syyllä kysyä voisimmeko ottaa mallia menneisyydestä: maailmasta jossa työ ei ollut yhteiskunnan tärkein asia? Voimmeko lievittää sitä ”kuristusotetta, joka niukkuuden taloustieteellä on ollut työelämäämme ja lievittää tähän liittyvää kestämätöntä talouskasvun päähänpinttymää”?
Miten muutos voisi tarkalleen ottaen tapahtua on hyvä kysymys johon kirja ei sinänsä vastaa, mutta paljon pohdiskeltavaa kirjasta jäi käteen. Vaikka arvostelu väistämättä käsittelee kirjan esittelemiä teemoja ja ajatuksia suuripiirteisesti, Työn historia on kirjana pikemminkin yksityiskohtiin uppoava ja Suzman perustelee väitteensä perusteellisesti. Raskasta tai hankalasti ymmärrettävää teksti ei kuitenkaan ole, mistä kiitos kuuluu myös Ilkka Rekiaron ansiokkaalle käännökselle. Suositeltavaa luettavaa, ehdottomasti!