Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Aviopari Uta Frith ja Chris Frith ovat neurotieteilijöiden joukossa alansa huippuja, he ovat vuosikymmenien mittaisen uransa varrella tehneet uraauurtavaa tutkimusta muun muassa autismin ja skitsofrenian parissa. Alan menneeseen ja nykyiseen kehitykseen päästään tutustumaan heidän poikansa Alex Frithin kirjoittamassa ja Daniel Locken piirtämässä sarjakuvassa. Vaikka Frithien parisuhde ja ura toimiikin sarjakuvan kehyksenä, teoksen tarkoituksena ei kuitenkaan ole muistella menneitä urotekoja, vaan käsitellä tämän hetken kuumia kysymyksiä tutkimusalueella nimeltään sosiaalinen neurotietede.
Jutun juurena on se, että Homo sapiens on sosiaalinen laji ja se heijastuu hyvin voimakkaasti myös siihen miten meidän aivomme toimivat: tarkalleen ottaen aivomme ovat hyvin voimakkaasti suuntautuneet yhteistyöhön. Tässä ei sinänsä ole mitään yllättävää, mutta tutkimusasetelmiin tutustuminen pistää tutkijan kovien kysymysten eteen. Mitkä taidot ovat koodattuja aivoihimme jo syntymästä saakka ja missä sijaitsee ihmisaivojen plastisuuden rajat? Hallitsemmeko omaa ajatteluamme, ja onko sellaista asiaa kuin vapaata tahtoa oikeastaan olemassakaan? Kuten eräskin koeasetelma paljastaa, aivomme tekee päätöksen, ennen kuin ihminen itse edes tiedostaa asian!
Entä miten toimimme ryhmässä tai pareina silloin kun meidän pitäisi tehdä yhteistyötä – tai silloin kun joudumme kilpailemaan toisiamme vastaan? Minkälaisia ihmisiä kohtaan tunnemme tai emme tunne empatiaa ja miten tämä liittyy vaikkapa rasismiin? Ihmisten yhteistyöllä on hintansa, aivomme jakaa kanssaihmiset sisä- ja ulkoryhmiin ja näitä ryhmiä ei kohdella tasapuolisesti. Halumme kuulua sisäryhmään ja tehdä yhteistyötä voi muutenkin johtaa kummallisiin lopputuloksiin. Alamme esimerkiksi myötäilemään itsevarmoilta vaikuttavien ihmisten edessä, silloinkin kun oma osaamisemme olisi todellisuudessa parempaa.
Muun muassa näitä kysymyksiä tarkastellaan teoksessa ja tie niiden luo on varsin odottamaton ja kiinnostava. Jos halutaan ymmärtää miten sosiaalisuus toimii aivoissa, kannattaa tarkastella ihmisiä joiden aivot toimivat tässä suhteessa poikkeuksellisesti: autisteja ja skitsofreenikoita. Kirjan alkupuoli oli tästä syystä mielestäni erityisen mielenkiintoista luettavaa. Varsinkin skitsofrenian sytymekanismeista oli jännittävää lukea, vaikka paljon onkin vielä hämärän peitossa.
Sarjakuvassa esitellään paljon erilaisia koejärjestelyjä, joilla ihmisten käyttäytymistä on tutkittu ja myös tieteellisen metodin toimitaperiaatteita valoitetaan. Tietokirjallista sisältöä on paljon mutta Two Heads ei ole silti mitenkään raskasta luettavaa. Erityisesti Daniel Locken panosta on pakko ihailla. Piirrettävää tämän sarjakuvan parissa on nimittäin riittänyt, onhan sivuja reippaasti päälle kolmensadan. Locken piirustustyyli on miellyttävän selkeää ja kerronta pysyy tarkasti hänen hyppysissään. Tätä on ilo lukea.
Pakko tosin sanoa, Two Heads on niitä sarjakuvia joista ihmettelee, että se on ylipäätään tehty. Ei sen takia etteikö Two Heads olisi oikein mainio sarjakuva, mutta sen aihe on niin tarkasti rajattu. Löytyykö maailmasta tarpeeksi neurotieteistä innostuneita sarjakuvafaneja, jotta se oikeuttaisi tähän teokseen tehdyn varsin mittavan työmäärän? Tuskinpa vain ja tekijät itsekin mainitsevat tavoitteena olevan houkutella sarjakuvan äärelle ennen kaikkea laajempaa yleisöä. Toivottavasti siinä onnistutaan, sillä tietosarjakuvissa on se vahvuus, että ne pystyvät selittämään vaikeitakin faktoja selkeällä ja hauskalla tavalla, ja niin tässäkin tapauksessa. Mikäli aivojen toiminta kiinnostaa Two Heads on oikein suositeltavaa luettavaa, olipa sarjakuvien fani tai ei.
