Solomon Northup: Twelve Years a Slave

Solomon Northupin Twelve Years a Slave on kirjailijan vuonna 1853 julkaistu muistelma tämän vuosista orjana.

Northup syntyi vapaana miehenä Pohjois-Yhdysvalloissa, jossa orjuus oli jo hänen isänsä aikana lakkautettu. Kirjailijalla oli kaikki, mitä tuohon aikaan voisi toivoa: työ, perhe ja katto pään päällä. Northup joutuu kuitenkin orjakauppiaiden kaappaamaksi ja tästä alkaa yli vuosikymmenen kova pakkotyö etelävaltion plantaaseilla.

Näin ensin elokuvaversion, joka oli todella rankkaa katsottavaa. Se ei ole niitä elokuvia, joita haluaa katsoa toisen kerran. Mutta innostuin, kun sain selville, että se perustui tositarinaan. Olen elämäni aikana lukenut muutaman afroamerikkalaisen aikalaiskuvauksen USA:n etelävaltioiden orjuudesta, lynkkauksista ja rotuerottelun kauhuista. Silti en tiennyt, että Yhdysvalloissa kaapattiin vapaita orjia pohjoisesta. Jotenkin koko konsepti tuntui vielä julmemmalta kuin orjien kuskaaminen Afrikasta.

Northup ei ollut kuka tahansa köyhä musta mies, vaan hän osasi lukea, kirjoittaa ja soittaa erilaisia soittimia, jolloin koko hänen kohtalonsa tuntui vielä kurjemmalta. Orjakauppiaat olivat niin rasisteja, että eivät edes ajatelleet, että he kaappasivat miehen, joka ei sovellu plantaasityön vaatimuksiin.

Jopa plantaasinomistajat tajusivat, että kirjailija oli liian huono keräämään puuvillaa, joten he siirsivät hänet askartelemaan jotain muuta. Vapauttaminen ei kuitenkaan tullut kysymykseenkään.

Yhdessä vaiheessa maakuntia kiertävä kanadalainen puuseppä kysyy orjanomistajalta, miten orjuus voi olla hyväksytty Yhdysvalloissa, jos perustuslaki määrää kaikki ihmiset tasa-arvoisiksi. Orjanomistaja vastaa, että ”kaikki miehet ovat tasa-arvoisia keskenään, mutta eläimiä tai neekereitä ei lasketa”.

Tämä sitaatti ei tarkoita, että orjanomistajat eivät käsittäneet orjia ihmisinä tai pitivät orjuutta normaalina, vaan sitä, että he uskottelivat itselleen ja muille, että mustat orjat eivät olleet ihmisiä.

Kirjasta paljastuukin, että rasismi ilmeni aika epäjohdonmukaisesti ihmisissä. Mustia orjia kohdeltiin samaan aikaan sekä eläiminä, joita voi hyväksikäyttää mitä julmemmilla tavoilla, että älykkäinä yksilöinä, joiden kanssa voi keskustella hyvinkin monimutkaisista aiheista.

Jopa paatuneimmat psykopaattirasistit tässä kirjassa tiesivät, että mustat orjat olivat ihmisiä kuten he, eikä mitään eläimiä tai alhaisia olentoja. Tämä oli jotenkin uusi oivallus, vaikka tiesin, että rasismi ei ole niin luonnollista kuin moni olettaa. Silti ajattelin rasismin olevan niin syvällä kulttuurissa, että sitä ei kyseenalaistettu. Kyllä sitä kyseenalaistettiin tuohon aikaan.

Ehkä länsimainen rasismi rakennettiin ideologiaksi juuri siksi, että pystyttäisiin oikeuttamaan joidenkin ihmisryhmien orjuuttaminen, kiduttaminen ja massamurhaaminen. Silkka ennakkoluulo eriväristä kohtaan ei riittänyt, koska ajan kuluessa erilaisiin ihmisiin tottuu. Oli keksittävä tietoisesti julma ideologia, jolla oikeutettaisiin julma järjestelmä. Harmi vain, että tämä ideologia yhä elää joissain ihmisissä ja aiheuttaa yhä niin paljon harmia.

Toinen mielenkiintoinen mutta epämiellyttävä aspekti tästä kirjasta on orjatyön kuvaus. Vaikka olin lukenut orjuudesta jo jonkin verran, en tiennyt, että orjia piiskattiin joka päivä, vain jotta työtahti pysyisi teollisella tasolla. Kirjailijan mukaan orjia ei piiskattu vain, koska omistaja oli sairas sadisti tai, koska orja teki jotain vääräksi koettua, vaan koska puuvillakauppa vaati tietyn tahdin.

Kirjailija kuvaa hyvin, miten puuvillapellot noudattivat markkinavoimien vaatimusta tietystä määrästä puuvillaa, jota voitiin korjata tietyssä nopeudessa. Liian hidas puuvillan korjuu voisi aiheuttaa tappiota, kun pörssikaupassa puuvillan hinta voisi laskea, joten oli korjattava mahdollisimman nopeasti pellot, jotta ehti hyödyntämään kansanvälistä hinnannousua.

Orjuus oli tosiaan hyvin integroitunut orastavaan kapitalistiseen järjestelmään. Amerikan orjuus olikin juuri niin brutaali, verrattuna vaikka antiikin Rooman tai lähes samaan aikaan ottomaani-imperiumissa harjoitettuun orjuuteen, koska orjilta vaadittiin lähes robottimaista tehokkuutta. Toki orjuus myös lakkautettiin, koska markkinavoimat sen vaativat.

Kapitalismi tarvitsee jatkuvaa kasvua ja mikä olisikaan parempi tapa saada talouskasvua aikaan kuin luoda orjista kokonaan uusi kuluttajakunta? Harmi, että piti käydä verinen sota, jotta etelän kapitalistit sen tajusivat.

Yllätyksekseni elokuva on rankempi kuin kirja. Northup ei kuvaa tässä kirjassa yhä yksityiskohtaisesti orjien raiskauksia ja piiskauksia kuin elokuvassa. Elokuva on jotain aivan käsittämättömän graafista ja vaivaannuttavaa katsottavaa. Tässä kirjassa toki pyritään kuvaamaan, miten ikävää on joutua piiskatuksi siihen asti että pyörtyy, mutta se ei ole kuvailtu niin värikkäästi, että pystyt käsittämään sen brutaaliuden ja kärsimyksen koko kirjon. Jos haluaa nähdä veret seisauttavaa julmuutta, elokuvaversio on parempi.

Solomon Northupin Twelve Years a Slave on todella hyvä aikalaiskuvaus Yhdysvaltojen orjuudesta ja siihen liittyvästä rikollisesta toiminnasta. Samalla se on koskettava kertomus yhdestä miehestä, jonka koko elämä tuhotaan vain koska hän on ”väärän värinen”. Onneksi kirjailija oli sisukas ja jaksoi yrittää paeta, kunnes onnistui ja nyt saamme lukea hänen kokemuksistaan kaksisataa vuotta myöhemmin.

Oppian julkaisee kirjan suomeksi nimellä 12 vuotta orjana loppuvuodesta 2018.