Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Pauliina Vanhatalon tuorein romaani, Tuulesta temmattu elämä, on monitasoinen kasvutarina. Se tuo yhteen kaksi hyvin erilaisista lähtökohdista elämäänsä ponnistavaa nuorta. Titi on vanhoillislestadiolaisen suurperheen lapsi, jolle teatteri avautuu väylänä omiin valintoihin. Ilmo puolestaan on yksinhuoltajaäidin kasvattama teatterisuvun vesa, joka on tottunut huolehtimaan pikkuveljestään äidin keskittyessä työhönsä. Jos on Ilmollakin roolipaineita elää tietyntyyppistä elämää, niin Titin olemisen raamit on sanellut vanhoillislestadiolaisuus. Tavallaan molemmat nuoret ovat jääneet sivustakatsojiksi omassa elämässään.
Titi näkee äitinsä uupumuksen, kolmentoista lapsen perheessä ei kenelläkään ole omaa rauhaa ja tilaa. Silti on vaikea odottaa hetkeä, jolloin äidin huomio olisi kokonaan Titissä. Elämässä on paljon hallitsematonta, sentään omaa syömistään hän voi hallita kieltäytymällä ruoasta. Niin epäsopivaa kuin se uskovalle onkin, sairaalahoitojakson jälkeen äiti antaa Titille luvan mennä mukaan koulun ilmaisutaitokerhoon. Harrastus johtaa teatteriopintoihin, vapaampaan elämään – mutta omien valintojen tekeminen ja itseensä uskominen on yllättävän vaikeaa.
Ilmon elämä on solmussa, muovikassillinen laskuja ulosotossa. Isän ilmaantuminen paikalle vuosien jälkeen herättää monenlaiset tunteet, ehkä myös sen pienen pojan, joka haluaa uskoa isänsä puheisiin. Ilmo hakee sotkuiseen elämäänsä hallintaa vapaasukelluksesta ja hengitysharjoituksista, hänen äitinsä helpottaa oloaan lasillisella viiniä.
Pauliina Vanhatalon henkilöt saavat kirjan sivuilla tukevan muodon yksi toisensa jälkeen. Jokainen heistä haluaa saada äänensä kuuluviin, lukijalta ymmärrystä elämälleen. Olipa sitten pyrkimys irrottautua omaan elämään tai yrittää elää jonkinlaisessa sovussa menneisyyden valintojen kanssa, tasapainottelu ei ole helppoa kenellekään. Tehokkaan tunnelatauksen tarinaan tuo teatterin ja vanhoillislestadiolaisuuden rinnakkainasettelu: onhan teatteri jotakin, joka on ”sellasta ittensä korottamista ja näytille asettamista.” Ei-sopivaa uskovalle. Erityisesti Titin ulkopuolisuudentunteet ja vaikeus heittäytyä muiden mukaan on käsin kosketeltavaa; epämukavuusaluetta niin roolien sisä- kuin ulkopuolellakin. Pauliina Vanhatalo toden totta osaa herkistää lukijansa henkilöhahmojen iholle. Jos luit jo Pitkän valotusajan ja Keskivaikean vuoden, ehkä Toisen elämänkin, niin etköhän tartu tähänkin romaaniin.
