Jo toinen kirja vuoden sisällä Sydänmaa-sarjassa Minna Mikkaselta! Ei hyvältä kuulosta – siis täyttä roskaa täytyy olla!
Eipä vaan ole, vaan on ihan oivaa luettavaa nykyajan maalaiselämästä, nyt kirkonkyläläisistä ja kahden pojan kanssa kaupungista kylälle muuttaneesta vastikään eronneesta arjenhuoltajaisästä, joka haparoi naisasioiden kanssa. Kevyempää ja nykyaikaisempaa Heikki Turusta, myös työn ja toimeentulon suhteen.
Aleksi on miehen nimi. Ammattina kodinkonemyyjä. Löytyykö kylästä työtä ja toimeentuloa, vai käydäkö maalta töissä kaupungissa? Ja miten poikien kaverisuhteet? Entä omat naisasiat? Kysymyksiä riittää, ja mikä parasta: myös hyviä, sujuvua ratkaisuja. Melkein on mistä valita: Eliksiiri Elisa, kesälomailija Netta, puhumattakaan pappilan ostoa harkitsevasta Sannasta.
Ihan itsenäinen tämä Sydänmaa-sarjan kakkososa on, ykkösosan Sydänmaalaiset henkilöistä ei juuri muiden hommiin puututa, Sami saa touhuta kotitilalla omiaan, Paula-äitiä, joka muutti kirkolle kauppias Marttisen siipaksi, ei kaupassa näy. Mutta Marttinen muuttuu näkyvämmäksi tehdessään diiliä Aleksin kanssa.
Sitten onkin jättipotti, oikeastaan kaksi, odotettavissa ja putoamassa uuden kyläläisen haukattavaksi. Talous kuntoon kerralla, siinä ohessa naisonnnikin on myötä, yllättävältä taholta sekin.
Mikkanen modernisoi junttimaista maaseutukuvaa railakkaasti ja radikaalistikin: ei niitä tuulivoimapropeleita niin vain pohjustelematta ja kyläläisiltä kyselemättä tungeta rinteille ja soille ilmastonmuutosta torjumaan ja maisemaa pilaamaan. Eikä heinälatojakaan enää näy; lavatanssit ovat sentään säilyneet ja ne muutamat hyvätahtoiset kyläjuopot. Paneepa papinkin tanssimaan.
Jostain syystä Sydänmaa-sarjan tämäkin Tuulentuomat-osa viehättää; siinä on romantiikkaa ja onnea ripauksittain, jalat maassa arkisten probleemien kanssa pyörimistä suurimmaksi osaksi. Minna Mikkasella on hyvä suhdekaava kirjoittamisessa kaiken kaikkiaan: enemmän onnellinen kuin onneton. Levollistaa lukijansa. Uskottavan tuntuinen kaikkine tunteineen ja tunnelmineen.