Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Charlie Whiten vuonna 2003 julkaistu Tutti frutti : Little Richardin ihmeellinen elämä on täydennetty versio alun perin 1980-luvulla julkaistusta rock-muusikko Little Richardin elämäkerrasta.
Kirja koostuu Richardin ja hänen elämään liittyvien ihmisten haastatteluista, jotka on toimitettu yhdenmukaiseksi narratiiviksi. Välillä kirjailija taustoittaa tapahtumat ennen kuin asianosaiset pääsevät ääneen. Tyypillisen rock-legendan elämäkerran lailla tässäkin kirjassa vedetään kaikkia huumeita ja harrastetaan runsaasti seksiä, mutta myöskin soitetaan hirvittävän kovaa, ilkeää ja nopeaa rock’n’rollia.
Eri haastateltavien kuvaukset on toimitettu niin hyvin, että lukija pystyy kuvittelemaan, miltä tuntuu soittaa musiikkia tuhatpäisen yleisön edessä. Sairastin flunssaa kun luin tätä kirjaa, mutta keikkakuvaukset olivat niin hyvin kirjoitettuja, että kuumeesta huolimatta innostuin niistä ja päässäni soivat jatkuvasti ehkä länsimaisen musiikkikulttuurin merkittävimmät sanat: ”A-wop-bop-a-loop-mop-a-lop-bam-boom!’
Mielenkiintoisin konflikti kirjassa oli Richardin seksuaalisuus. Vaikka olin kuullut Richardin olevan homo, en tiennyt hänen olleen aina avoin asiasta. Toki hän ei kertonut sitä kenellekään, jos ei kysytty, mutta muusikko otti vaikutteita drag queeneistä rakentaakseen lavapersoonansa, joka käytti vahvoja meikkejä ja teatraalisen värikkäistä asuja. Monet epäilivätkin Richardin olevan homo, kun taas toiset ajattelivat hänen olevan vain eksentrinen taiteilija. Tässä kirjassa siirrytäänkin edestakaisin ”perversseistä” rock-tähden seksiorgioista fundamentalistikristillisiin piireihin. Richard koki tekevänsä syntiä, mutta samalla hän rakasti soittaa kovaa musiikkia.
Little Richard kuului rasisminvastaiseen Universal Church of God -kirkkoon, joka ajoi rotujen välistä tasa-arvoa kristinuskolla, esimerkiksi kustantamalla kirjan, jossa korostetaan Raamatun mustia afrikkalaisia hahmoja ja pyhimyksiä.
Whiten kirjasta paljastuukin että se ”puute”, jota Richard koki koko elämänsä aikana, ei ollut niinkään vääräksi koettu seksuaalisuus, vaan rasismi. Suuret levy-yhtiöt, radiot ja televisio-ohjelmat eivät halunneet soittaa ja esitellä mustien tekemää musiikkia suurelle yleisölle. Koko uransa aikana Richard joutui taistelemaan tunnustuksesta, samalla kuin valkoiset omivat koko genren itselleen ja julistivat vielä valkoisen Elviksen rockin kuninkaaksi, jos ei koko genren keksijäksi.
Tällaisessa ympäristössä usko Jumalaan ja lähenevään maailmanloppuun tuntui lohduttavalta. Samalla se antoi merkitystä elämälle, kun pääsi auttamaan muita hädänalaisia ihmisiä kirkon sosiaaliohjelmien kautta. Richard koki ihmisten auttamista tärkeämmäksi kuin rockin soittamisen, josta hän ei kuitenkaan saanut instituutionaalista tunnustusta, vaikka pitikin hauskaa. Richardia onkin kuvattu synnynnäiseksi saarnaajaksi ja tätä roolia hän yhä vetää.
Suurin ongelma on kirjan rajaus haastatteluihin. Olisin kaivannut analyyttisempaa otetta ajan kuvasta ja sosiaalisista oloista, jotka muodostivat Little Richardin elämän. Miksi hyvin kristillisestä mustasta homosta tuli länsimaisen musiikin yksi suurimmista uudistajista? Miten tätä totuutta on yritetty valkoisten toimesta aktiivisesti estää? Mutta suurin kritiikki menee kirjailijan laiskuudelle ottaa selvää joistain Richardin kyseenalaisista väitteistä.
Tässä kirjassa Little Richard useasti vihjailee hyväksikäyttäneensä seksuaalisesti naisia ja ehkä jopa lasta. Richard itse ei useimmiten koskenut naisiin, vaan vaikutti siltä, että hän salli muiden hyväksikäyttää heitä, mikä on melkein sama kuin jos olisi itse osallistumassa rikokseen. Kuitenkin tämä on vain tulkintani, kun kirjassa jätetään epäselväksi tiettyjä sanamuotoja.
Esimerkiksi Richard kertoo kerrasta, jossa ”sain [nuoren pojan] esittelemään itseään minulle. En kajonnut häneen”. Kirjailija vain jättää tällaisen lausunnon kirjaan, eikä esimerkiksi pysähdyt miettimään, mitä ”nuori poika” kyseisessä kohdassa tarkoittaa. Oliko kyseessä lapsi vai nuori aikuinen? Koska jo lapsen kehottaminen esittelemään alastonta kehoaan aikuiselle on rikos.
Olisin kaivannut kirjailijalta jotain selvennystä, mitä Richard tarkoitti tämäntyyppisillä sanamuodoilla, mutta myöskin taustoitusta. Onko Richadia koskaan syytetty seksuaalisesta ahdistelusta? Onko häntä epäilty siitä? Tässä kirjassa sellaisiin ei vastata, vaan keskitytään kaikkeen muuhun. Toki kun kirjoittaa elämäkertaa on tehtävä valintoja, mutta taiteilijan mahdollisen rikollisen puolen tutkiminen on mielestäni aika tärkeää.
Tutti frutti on hyvä elämäkerta, jossa haastattelumateriaali on toimitettu niin saumattomasti, että siitä muodostuu yhtenäinen ja rikas narratiivi, joka vie suoraan 1950–70-luvun rock-maailmaan. Mikään tieteellisen objektiivinen elämäkerta tämä ei kuitenkaan ole.