Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Muutama vuosi sitten tuttavani kysyi minulta, minkä kirjan haluaisin joululahjaksi. Pyysin Putte Wilhelmssonin Turmiota ja perikatoa. Jouluaattona sitten paketista löytyi Dan Brownin Kadonnut symboli. Kauhu! Inho! Tyrmistys! Entä mikä oli selitys? ”Onhan se melkein sama.”
Dan Brown sai aikaan niin kamalan trauman, etten voinut ajatella Wilhelmssoninkaan kirjaa pitkään aikaan. Viimein törmäsin siihen kirjastossa ja onneksi niin kävi. Aikoinaan Wilhelmssonin viikoittaiset kolumnit olivat Turun Sanomien valopilkku ja Parnassosta sai lukea Wilhelmssonin ja erään kirjailijan nyrpeitä kommentteja toisistaan. Nahistelun loppulaineet lyövät Turmioon ja perikatoonkin.
Wilhelmsson on teräväkielinen kriitikko, jonka kirjoituksia leimaa poleemisuus. Wilhelmssonin kirjallisella sivistyksellä se on perusteltua ja ammattitaitoista. Hän provosoi ja monet provosoituvat. Hänen mielipiteistään käytävä keskustelu ei aina ole niin korkeatasoista, mutta on hienoa, että esseistiikallakin on viihdearvonsa. Turmio ja perikato -kirjassaan Wilhelmsson vaanii muun muassa Kjell Westön kirjallista monisanaisuutta ja jälki on tuttua Wilhelmssonia: ”Hyvän jännärin ensimmäisellä sivulla puhelin soi aamulla ja entinen koulukaveri pyytää lainaksi lapiota. [Westön kirjoittamassa] Langissa puhelin soi ensimmäisellä sivulla ja lapio mainitaan sivulla seitsemän.”
Muutkin kirjailijat saavat kuulla kunniansa: Jyrki Vainonen on ”haihattelija, jonka mielestä VR:n ajanmukainen veturikalusto yhä ’höyryää’ asemalle pysähtyessään”, ja Carl-Johan Vallgren on ”liikaa sarjakuvia lukenut tunari”. Entä Peter Høeg? ”Menetetty mahdollisuus.” Jotta häijyys lepäisi hetken, kehujakin jaellaan: Arto Salmisen kirjallisia kykyjä Wilhelmsson arvostaa.
Turmiossa ja perikadossa käsitellään muutakin kuin kirjallisuutta. Wilhelmsson on kirjoittanut muun muassa muodista, Leni Riefenstahlista, Ted Kaczynskista ja Tatu Vanhasesta. Vaikka esseet ovatkin päteviä ja mielenkiintoisia, juuri kirjallisuuskritiikissä Wilhelmsson on taitavimmillaan. Erityisesti viimeinen essee Epäillyillä ei aiempaa rikostaustaa, joka käsittelee freelancereiden sopimusmallia, tölvii joka suuntaan ja varsinkin Siskotuulikki Toijosta sekä Tapani Ruokasta. Vaikka Wilhelmssonin kirjoitukset piristävät lukijan mieltä, hänen pilkkansa kohteissa ne varmasti herättävät muitakin kuin iloisia ajatuksia. En ole toviin nähnyt Wilhelmssonin juttuja lukemissani lehdissä. Toivottavasti hän ei ole polttanut liian monia siltoja takanaan ja jatkaa yhä edelleen pompöösien kirjailijoiden ja ketkujen päätoimittajien ärsyttämistä.
Kritiikin kohteitakin löytyy. Turmiosta ja perikadosta puuttuu valitettavasti viimeinen kielellinen silaus: pisteitä puuttuu, sisennysten paikat vaihtelevat ja muutama huolimattomuusvirhe kummittelee tekstissä siellä täällä. Lisäksi kirjan takakannessa oleva teksti ”!varoitus! sisältää esseistiikkaa” (oikeinkirjoitus on alkuperäinen) on melko hölmö. Se on banaali ja epäkypsä merkintä muuten lukemisen arvoisessa kirjassa.