Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ei yhtään onnellista, edes tyytyväistä ihmistä. Semmoinen jälkifiilis jää yhteenvetona Finstad-Salmisen uusimmasta koulumaailmaan paneutuvasta kirjasta ilmaan leijumaan, aivan niin kuin edellisestä kaksikon kokoamasta Onneks tänne saa tulla kännissä -koulumaailmakirjastakin.
Ihmiset leijuvat ilmassa, kiinteää olemista ei ole. Arki kulkee ladun vierestä, vaikka voiteluaineista, nautintoaineista, ei ole pulaa. Jos tiukille menee niin voihan itse yrittää päänsekoittavia aineita valmistaa, niin kuin joulun alla, Välitilan oppilaat. Tai ainakin innostua aiheesta kerrankin oppitunnilla, kun oppilaat itse ovat saaneet valita vapaasti luonnontieteisiin liittyvän opetusvideon.
Opettaja Anni lukee ennen videotykitystä nimen: Breaking bad. Bromium, Kartium, Soodi ja Largon. Anni aivan innostuu: – Oivallinen valinta!
”- Ei vittu, onks kellää kynää ja paperii. Tää pitää saada ylös, kuulen Keijon kysyvän.”
Annia alkaa hikoiluttaa: A meth-making. METH. Dokumentissa kemianope yhdessä oppilaan kanssa valmistaa kovia huumeita Arizonan autiomaassa.
Annin perhe-elämä tökkii: omilla piiperoilla on vaikeuksia; Simo-siippakin tunnustaa lipsahtaneensa vieraisiin:
”No se oli kai vähän sellainen … Revenge.”
Sori vaan.
Tiukkaa tekstiä luukuttavat Finstad-Salminen. Lukija sukeltaa umpisukkulaan, sisälle (koulu)maailmaan, jossa opettajia riepotellaan siinä missä perheitä: jälkikasvussa pitelemistä mamuineen kaikkineen. Kova maailma sen tekee. Kuka tehnee kovan maailman?
Onhan siellä ylempänä olijoita Rehtorista, Kirsti Kalahti-Ylänne, alkaen koulutarkastaja Jaana-Sirpa Kekäläiseen Opetusvalvontainstituutista, OpVasta. Mutta entä koulumaailman ulkopuoliset suunnanmäärääjät, keitä ’soreja’ siellä – tai ovatko henkilöitä ollenkaan: on vain yleismaailmallinen meno muuten vaan sekaisin, ei kenenkään handussa…
Tämän täytyy olla totta! Kaikesta huolimatta, vaikka omista rauhallisemmista muutaman vuoden takaisista kouluajoista ei juuri jälkeäkään. Nopea on muutostahti ollut, myös välineiden ja opettajapalavereiden suhteen.
Kuunnelkaas ongelmista henkilökunnan yhtenä tsekkauspäivänä:
- Törmäys trukilla päin seinää. Opiskelija Valtonen siis.
- Bensaa polttivat pirulaiset. Alakoski hyökkäsi kimppuun, ei olisi halunnut sammutettavan.
- Pakkopaidassa lähti Rahikainen.
- Päihtyneenä tulivat Keijo ja Satu.
- Varastettiin kemikaalilaatikko.
- Juho uhkaa itsemurhalla.
- Yksi lukitsi itsensä kaappiin. Piti hakea ulkopuolista apua.
- Reinikainen tirvaisi Sammalahoa silmäkulmaan. Joukkotappeluksi meni.
Mielenkiinnolla luin ja huokaisin: onneksi olen täällä, muualla noista ympyröistä, ikään kuin palomuurin takana. Aivan niin kuin pian on Annikin, joka kevätlukukauden päätteeksi käärii madridinmäntynsä ikkunalta paperiin, sujauttaa sen kassiinsa, ennen poistumistaan livauttaa työkännykän laatikon perille.
Takuulla ei takaisin tule, vaikka rehtori kaikista puhutteluista huolimatta on pyytänyt jäämään:
”Olet sä vaan sen verran dynaaminen.”
Ei, ei kyseessä ole heitteillejättö: kyllä takuulla joku taas ensi talvena kampeaa pitämään huolta Välitilasta.
– Huhuh! huokaisee opettajalukija tässä, ties monennenko kerran, jääden innolla jo odottamaan Finstad-Salmisen seuraavaa siirtoa. Ovat he, Minna ja Sari, sen verran dynaamisia!