Kun suomalaisesta kansanperinteestä tulee puhe, kääntyy ajatus nopeasti kohti Kalevalaa ja Itä-Karjalan laulumaita. Mutta onpa perinnettä kerätty aktiivisesti muualtakin. Samuli Paulaharjun (1875–1944) keruumatkat suuntautuivat pohjoiseen, ja hän teki niitä 1900-luvun alusta elämänsä lopulle asti. Hän oli tuottelias kirjailija, joka kansatieteellisen toimintansa lisäksi oli Oulussa kuurojen opettaja.
Tunturien yöpuolta on viidentoista novellin kokoelma, jossa noitien ja kummitusten Lappi herää öiseen aikaan elämään omaa mystistä elämäänsä. On vanha kuollut pappi, joka ei saa haudan rauhaa, on kilpailevat noidat, jotka heittävät kirouksia toistensa päälle, on koskeen kätketty aarre, joka karkottaa tavoittelijansa. Henkiolento nousee ohjaamaan veneen turvallisesti rantaan, toista veneeseen pyrkivää kummitusta vastaan joutuu tappelemaan kaikilla voimilla. Kauhusävytteiset tarinat ammentavat kaamoksesta, talvesta, myrskyistä, erämaiden ja pohjoisen meren salaisuuksista.
Tunturien yöpuolta on vahvatunnelmainen kokoelma tarinoita, jonka tenho löytyy outoudesta ja vieraudesta. Paulaharju käyttää paljon saamelaisilta lainattua sanastoa, jota onkin kirjan lopussa selitetty pienessä liitteessä. Jokin erikoinen, yliluonnollinen voima on mukana kaikissa kirjan kertomuksissa. Mutta tämä yliluonnollinen elementti näyttäytyy toisaalta novellien henkilöille täysin asiaankuuluvana, aina läsnäolevana osana heidän elämäänsä. Sitä pelätään, mutta pelon kanssa tullaan toimeen. Jos merellä tai erämaassa näkee tai kuulee jotain kummallista, se pidetään omana tietona, ei siitä muille tarvitse huudella.
Lukupiirissäni Tunturien yöpuolta sai vähän ristiriitaisen vastaanoton. Itse kirjasta pidin, mutta se herätti myös vastustusta. Osa koki, että Yle Areenasta löytyvä Esko Salervon lukema äänikirja tekee tarinoille paremmin oikeutta kuin itse kirjasta luettu – tarinat istuvat suuhun jotenkin paremmin kuin kirjan sivuille. Kannattaa kokeilla, onko vanhoilla pohjoisilla tarinoilla sinulle jotain annettavaa.