Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Olipa kiehtova mutta vaikeasti arvosteltava kirja! Psykedeelien historia on jo itsessään mielenkiintoinen aihe, mutta en kirjaa aloittaessani aavistanut miten kiinteästi aihe liittyy aivojen tietoisuustutkimukseen, ja jopa kysymykseen siitä onko ”minuus” lopulta vain aivojen tuottama harha. En myöskään arvannut aiheen liittyvän läheisesti ihmisten uskonnollisiin kokemuksiin, tai ainakin siihen mitä kutsutaan ”pyhyyden kokemukseksi”. Tarjolla on siis todellakin uusia näkökulmia ja tutkimustuloksia.
Aloitetaan kuitenkin alusta. Vuosikymmenet pannassa olleet psykedeelit, kuten LSD ja psilosybiini, ovat tällä hetkellä kokemassa uutta renessanssia. Tutkimuksen alla on, kuinka nämä yhdisteet voisivat auttaa esimerkiksi masennuksen, ahdistuksen, traumojen ja riippuvuuksien kaltaisten mielenterveysongelmien hoidossa. Kyseessä on eräänlainen paluu juurille, sillä LSD:n käytön alkaminen 1950-luvulla on yhdistettävissä aivotieteiden vallankumoukseen, tuolloin tutkijat nimittäin keksivät välittäjäaineiden merkityksen aivoissa.
Tuolloin huomattiin, että LSD saattoi aiheuttaa psykoosia muistuttavia oireita, mikä osoitti että mielenterveydellisillä ongelmilla saattoi olla myös puhtaasti neurokemiallinen perusta, eikä taustalla tarvinnut välttämättä olla psykologisia syitä lainkaan. Psykedeelien käyttäminen mielenterveysongelmien ja riippuvuuksien hoidossa saattaa kuulostaa erikoiselta, mutta huolestuneille sanottakoon heti, että psykedeelit eroavat muista huumeista siinä, että ne eivät aiheuta addiktiota, eikä niiden yliannostukseen voi kuolla.
Michael Pollanin kirjan alkupuoli kertoo psykedeelitutkimuksen nousun ja tuhon historian ja keskittyy erityisesti LSD:n ympärille syntyneeseen uskonnollismaagiseen auraan, joka edesautti psykedeelien kieltämistä 1960-luvun lopussa. Psykedeeleissä on se erikoinen piirre, että ne aiheuttavat kokemuksen minuuden katoamisesta ja äärettömyyden ja pyhyyden tunteesta, jossa kokija kokee olevansa yhtä koko universumin kanssa. Kokemus on niin voimakas, että monille käyttäjille se muuttaa jopa koko elämän suunnan. Jotkut tiedemiehet arvelevatkin, että psykedeelit ovat voineet vaikuttaa varhaisten uskontojen syntyyn.
Pollania kiinnostaa erityisesti tämä psykedeelien mystinen puoli. Mitä nämä kokemukset lopulta tarkoittavat ihmismielen ja maailmankaikkeuden ymmärtämisen kannalta ja miksi niin kutsutuilla taikasienillä on ylipäätään kyky ottaa nisäkkäiden aivot tällä tavalla valtaansa? Tämä kirjan alkupuolen painotus psykedeelien mystiseen puoleen oli niin voimakas, että kerkesin jo säikähtää lukevani jotain piiloagendalla varustettua new age -hömppää, mutta ei hätää, tieteelliseen analyysiin päästään kyllä myöhemmin. Sitä ennen Pollan uskaltautuu kuitenkin koekaniiniksi itse. Nämä psykedeelien aiheuttamat mystiset kokemukset ovat kuuluisia siitä, että niitä on hyvin vaikea sanoittaa, joten oli ehdottomasti mielenkiintoista lukea, miten Pollan yrittää tuoda omia kokemuksiaan lukijaa lähelle.
Ainakin itselleni kirjan varsinainen pihvi oli kuitenkin sen viimeinen kolmannes, jossa päästään vihdoin käsiksi neurotieteelliseen näkökulmaan. Avainsana näille kokemuksille näyttää olevan suht hiljattain löydetty lepotilaverkosto, joka on aivotoiminnan kannalta kriittisen tärkeä keskus. Lepotilaverkosto näyttäisi vaikuttavan psyykkisten rakennelmien ja projektioiden muodostamiseen, joista tärkein on minuudeksi tai egoksi kutsuttu rakennelma. Lepotilaverkoston solmukohtien uskotaan olevan myös vastuussa omaelämäkerrallisesta muistista, joka yhdistää menneet kokemukset nykyisyydessä tapahtuviin asioihin ja tulevaisuudensuunnitelmiin, muodostaen näin minuutta määrittelevien tarinoiden raakamateriaalin, Pollan kirjoittaa.
Mitä jyrkemmin verenkierto ja hapenkulutus laskee lepotilaverkossa, sitä todennäköisemmin koehenkilöt raportoivat minuutensa tunnon katoamisesta. Kaikella tällä on kiehtovia vaikutuksia; esimerkiksi psykedeelien aikana saadut oivallukset – olivatpa ne miten banaaleja tahansa – tuntuvat aina objektiivisesti tosilta, universaaleilta totuuksilta. Syynä tähän näyttäisi olevan se, että oivallusten määritteleminen subjektiivisiksi kokemuksiksi ja vain yhden henkilön mielipiteiksi näyttäisi edellyttävän subjektiivisuuden tuntoa, ja juuri se sammuu lepotilaverkoston hiipumisen myötä.
Lepotilaverkoston hiipuminen lisää myös aivojen hermoyhteyksiä, mikä mahdollistaa uusien yhteyksien muodostumista sellaisten aivoalueiden kanssa, jotka eivät normaalisti ole yhteydessä toisiinsa. Olisiko mahdollista, että nämä uudet aivoyhteydet ilmenevät uusina merkityksinä ja näkökulmina, kun aiemmin etäällä olevat aivopisteet yllättäen yhdistyvät, Pollan pohtii. Tietoisuustutkimus on monella tapaa vielä lastenkengissään, mutta kirjan käsittelemät ajatukset ovat kiehtovia. Minuutta pitää niin elimellisenä osana aivojen toimintaa, että on erikoista ajatella, että se onkin ikään kuin aivojen luoma illuusio, joka oikeasti voi sammua ajattelun siitä varsinaisesti kärsimättä.
Kirjan toinen yllätys liittyy pieniin lapsiin, joiden ajattelusta löytyy yllättäviä yhtäläisyyksiä psykedeelien käyttäjien kanssa. Lapsen mieli ei pysty kohdistamaan tarkkaavaisuuttaan tai edes tiedostamaan itseään, mutta heillä on enemmän hermoyhteyksiä kuin aikuisilla ja he keräävät informaatiota koko havaintokentältä, joka on paljon laajempi kuin aikuisella. Lasten ongelmana ei myöskään ole aivojen ennakoivat olettamukset, sillä kuten kirja osoittaa, aivot eivät havannoi todellisuutta sellaisena kuin se on, vaan havaintomme ovat yhdistelmä informaatiota ja aivojemme tekemiä olettamuksia.
Psykedeeliä nauttiva aikuinen tekee siis tavallaan aivojensa kannalta aikamatkan lapsuuteen; kokemus lisää joustamattomien aivojen entropiaa ja auttaa aivoja luopumaan totunnaisista kaavoista ja löytämään uusia näkökulmia. Ilmankos siis psykedeelejä tutkitaan masennuksen ja traumojen hoidossa.
Toisaalta Pollan jättää oven auki myös henkisille kokemuksille. Niin näppärästi kuin tiede selittääkin psykedeelien vaikutukset aivossa, se ei tarkoita etteikö psykedeeleillä ja niiden tarjoamilla henkisillä kokemuksilla voisi olla oikeaa arvoa. Moderni ihminen kärsii subjektiivisuusmonopolista, kuvitelmasta että olemme maailman ainoita tietoisia olentoja ja suhtaudumme muuhun luomakuntaan pelkkinä objekteina. Psykedeelinen tietoisuus kääntää asetelman päälaelleen ja tarjoaa käytettäväksi laajemman ja suopeamman linssin, jonka kautta voimme nähdä miten kaikki kytkeytyy toisiinsa.
Kiehtova kirja kieltämättä. Pollan lähestyy aihetta monesta näkökulmasta, yhdistellen luonnonhistoriaa, muistelmaa, tiedejournalismia sekä potilaiden ja koehenkilöiden tapaustutkimuksia. Ehkä hieman tiivistystä olisin kaivannut, mutta mikäli aihe kiinnostaa niin kirjaa ei voi muuta kuin suositella, sen verran hyvin tässä psykedeelien ja ihmismielen saloihin tässä sukelletaan. Mielenkiintoinen kirja, suosittelen!