Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Luin Pauliina Vanhatalon essee- tai autofiktiotrilogian ensimmäisen osan Keskivaikea vuosi (2016), ja se kuvasi ansiokkaasti kertojan eli tässä tapauksessa kai kirjailijan kokemusta masennuksesta. Seuraava osa, keski-iän tuntoja lähestyvä Toinen elämä (2018) jäi minulta jostain syystä väliin, mutta tähän kolmanteen osaan tartuin innokkaasti, eikä se pettänyt odotuksia.
Millaista on elää herkkänä, nykyaikaisten luokittelujen mukaan ehkä jopa erityisherkkänä, tässä maailmassa, jossa ahdistus ja pelot iskevät päin kasvoja, oli sitten kysymys ilmastonmuutoksesta, pandemiasta tai ihmisen pahuudesta? Vanhatalon mukaan se ei ole ollenkaan helppoa eikä edes luovuutta herättelevää. Hän on lukenut amerikkalaisia self-help -oppaita tästä aiheesta, ja ne lupaavat äärimmäisen vankkaa optimismin tuntua ja korkeaa itsearvostusta, jotka saavat kirjoittajansa näkemään maailman loppujen lopuksi aina ruusunpunaisten linssien läpi. Tähän Vanhatalo murahtaa:
”Salaa inhoan kaikkia niitä voimaannuttavaksi tarkoitettuja iskulauseita, jotka väittävät, että herkkyys on lahja ja että tunteet tekevät elämästä rikasta ja syvää. Itse koen tunteeni usein eräänlaisena sisäisenä kiusantekona. Lähinnä haluaisin, että ne jättäisivät minut rauhaan.”
Ei ole ollenkaan helppoa elää ylenmääräisten tunteiden vyöryssä, ei ole helppoa elää emotionaaliset ja sosiaaliset tuntosarvet jatkuvassa valmiustilassa. Tämä johtaa ainakin kirjailijalla jatkuvaan ahdistuksen ja tuskan läsnäoloon, jopa niin paljon, että psykopaateilla kuvattu lattea tunne-elämä herättää hänessä kateuden pistoksen. ”Miten vapaasti ihminen voikaan liikkua ja toimia maailmassa, kun tunteet eivät tule tielle.” Vanhatalo kirjoittaakin paljon psykopaateista, mutta ei hänestä itsestään ole sellaiseksi lopulta kuitenkaan, hän on liian empaattinen ja pehmeä. Hän on imenyt itseensä toisten tunteita, toisten suruja ja vastoinkäymisiä kuin sieni.
Ja voittaakseen ahdistuksensa Pauliina Vanhatalo kokeilee monia tapoja, joilla on joko aikaisemmin tai sitten läheisten ehdotuksesta koettanut selvitä. On mindfulnessharjoituksia, meditaatiota ja psykoterapiaa, joista viimeisin lienee kuitenkin se tehokkain. Melkein koomiseksi käy ystävän neuvo työntää päänsä kylmään vesiastiaan, ja suhteellisuudentaju tuntuu olevan hukassa, kun kirjailija etsii tarpeeksi isoa kulhoa, jottei sentään lopulta työntäisi päätään kaasu-uuniin kuten Sylvia Plath konsanaan. Luonnossa kävelykään ei oikein tahdo auttaa, kun luonto näyttäytyy entropiselta, villiltä ja itse asiassa vähän epämiellyttävältä.
Mutta psykoterapia jää. Ehkä se on kuitenkin kestävin keino silloin, kun ahdistus ja tuska vyöryvät päälle. On palattava aikaan ennen sanoja, jonnekin hyvin kauas menneisyyteen, jossa edes kirjailijan kaltaisen verbaalisesti lahjakkaan taidot eivät päde. Jostain niin kaukaa ovat traumat ilmeisesti tulleet.
Tuntemani maailma oli merkillinen lukukokemus. Se iski suurimmilta osin kuin suoraan suoneen, vaikkei itselleni koskaan olekaan tullut mieleen kadehtia psykopaatteja. Mutta ylenmääräinen herkkyys ei minustakaan ole mikään suuri elämän lahja, vaan tekee olemisesta kipeää ja vaikeaa. Mutta tietenkään en ole osannut sanoittaa näitä ajatuksiani yhtä taitavasti kuin Pauliina Vanhatalo. Joten kiitos tästä kirjasta kirjailijalle ja kustantajalle.
