Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Muistan ikuisesti – yhtenä monista keikkamuistoistani – vuoden 2011 Sauna Open Airin, jolloin lauantain pääesiintyjänä oli täyttä rautaa, tai siis täyttä metallia, oleva Judas Priest. Kokemus oli mahtava: maa jytisi, tuhannet ihmiset lauloivat mukana tai vain huitoivat rytmikkäästi ilmaa. Ja lavalle astui, ja myöhemmin jopa ajoi moottoripyörällä, kalju mustapartainen mies luultavasti monta kiloa painavissa nahka- ja niittiasusteissaan. Ja lauloi, ja lauloi kovaa ja korkealta! Ja komeasti!
Rob Halford syntyi syvällä Britannian sydämessä vuonna 1951, joten hän on sitä ikäpolvea, jonka edustajat alkavat olla – no, pakko sanoa että vanhoja. Kuinka kauan he vielä jaksavat, etenkin kun raskaat elämäntavat ovat taatusti vaatineet veronsa? Lemmy Kilmister ei jaksanut enää, ja kuinka käy Parkinsonin tautia sairastavan Ozzy Osbournen? Halfordillekin tupakka, alkoholi ja kokaiini tulivat varhain tutuiksi, olkoonkin että hän kertoo raitistuneensa jo vuosia sitten.
Halford innostui raskaasta musiikista lopullisesti 1970-luvun alussa, mikä olikin oikeastaan luonnollista ottaen huomioon tuon aikakauden musiikilliset virtaukset. Hard rock ja glam rock olivat hyvin suosittuja, ja erityisen suuren vaikutuksen nuoreen Robiin teki Queen, ja hänelle kehittyi suoranainen Freddie Mercury -pakkomielle. Ihmekös tuo. Tietenkin oli vielä olemassa se valtavasti vaikuttava tosiasia, että Freddie oli homoseksuaali, mitä myös Rob tiesi jo ihan nuoresta alkaen itse olevansa. Omaelämäkerrassa puhutaankin paljon tästä aiheesta, etenkin siitä, miten vaikeaa Robin kaltaisen Metal Godin oli tulla ulos kaapista; hän pelkäsi kovasti fanien ja muiden muusikkojen reaktiota, mutta kertoi asian lopulta vuonna 1998 kuin sivumennen tv-haastattelussa. Taivas ei kuitenkaan pudonnut niskaan, fanit eivät hylänneet Judas Priestiä eikä yhtye hajonnut. Melko monet olivat jo aavistaneet tämän faktan, eikä Halfordin suosima mustaan nahkaan ja niitteihin pukeutuminen mitenkään tehnyt sitä yllättäväksi. Itse asiassa tuohon vaatetyyliin oli suuresti vaikuttanut meidän suomalaisten hyvin tietämä taiteilija Tom of Finland. Ja kun jossain vaiheessa Robin elämään löytyi se oikea sielunkumppani Thomas, voi sanoa, että hän pystyy nyt varmaankin elämään sovussa seksuaalisen suuntautumisensa kanssa.
Entä sitten Priestin musiikki? Bändi aloitti jo vuonna 1974 albumilla Rocka Rolla, joka ei ollut vielä kovinkaan suuri kaupallinen menestys, mutta vuoden 1980 levy British Steel todellakin räjäytti pankin, sisälsihän se megahitin Breaking the Law, jonka hauskan musiikkivideon monet rockin harrastajat varmaankin muistavat, samoin kuin levyn kannen, jossa sormet pelottavasti taipuvat partaterän ympärille. Myös yhtyeen toinen tunnettu kappale, Living after Midnight, oli tällä levyllä. Mutta ennen seuraavaa suurta myyntimenestystä, Painkiller-albumia, bändi julkaisi useita vähemmän suosittuja kokoelmia, lukuunottamatta kahta merkittävää levyä, Screaming for Vengeance (1982) ja Defenders of the Faith (1984). Kaikki ei aina mennyt niin sanotusti putkeen; Halford kirjoittaa aika lailla itseironisesti, että hulvattoman hauska parodiaelokuva Spinal Tap ei suinkaan ole parodia, vaan dokumentti Priestistä… Lisäksi 1990-luvulla tapahtui se hevibändille ilmeisesti väistämätön episodi, että heidän musiikkiaan syytettiin kahden nuoren miehen itsemurhasta: itsemurhaan kehottivat kuulemma joidenkin kappaleiden sanoitukset väärin päin soitettuina. Judas Priest voitti oikeudenkäynnin, ja sääliksi käy nuoria miehiä, mutta itsemurhaan kehottamisen ja saatananpalvonnan pelko olivat kovasti ilmassa jopa täällä Suomessakin 1980-luvulta alkaen. – Bändi omaksui joka tapauksessa näihin aikoihin uusia musiikillisia vaikutteita, joista syntyi albumi Painkiller; Halford pitää sitä Priestin suurimpana saavutuksena:
”Minusta Painkiller on yhä Priestin Sgt. Pepper. Se on musiikkimme merkittävin virstanpylväs, mittari kaikelle muulle.”
Niinpä olikin erikoista, että tämän albumin jälkeen Halford päätti ryhtyä soolouralle. Hän palasi kuitenkin bändiin vuonna 2003, ja tämän jälkeen Priest teki suuria kiertueita ja kävi siis muutaman kerran Suomessakin. Vuoden 2011 Sauna Open Air -keikan piti olla osa jäähyväiskiertuetta, mutta toisin kävi. On ilmeisen vaikeaa lopettaa sellainen, missä on hyvä, yksi maailman parhaita, ja mitä on tehnyt käytännössä koko ikänsä.
Rob Halfordin Ian Gittinsin avulla kirjoittama tunnustuskirja oli todella mielenkiintoista luettavaa, ja sen lähes 400 sivua kuluivat enimmäkseen joutuisasti, sillä kirjoittajat eivät juurikaan sortuneet kuivaan luettelomaisuuteen, vaan kaikessa kuului jotenkin autenttinen ääni, joka ainakin minun mielessäni kuulosti kovasti Halfordin omalta ääneltä. Tuo kalju mustapartainen mies niiteissään ja mustassa nahassa, tuo ääni, joka voi vain hakea vertaistaan rock-musiikin parissa. Ja kaiken yllä leijuu Halfordin pistämätön itseironia; hän ei ota itseään turhan vakavasti, vaan näkee kaikessa toiminnassaan jotain salaisen huvittavaa. Brittiläinen kuiva huumorintaju, ehkäpä? Uskon, että jos näkisin Robin läheltä, hänellä olisi silmäkulmassaan mukava pilke. Sen ainakin tämä kirja antaa ymmärtää.
