Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tässä taas osui käteen jännittävä kirja! Luettuani jonkin aikaa vain pohjoismaisia dekkareita oli virkistävä siirtyä välillä Britanniaan ja siellä erityisesti Walesiin, paikkaan, josta en luvalla sanottuna tiennyt paljon mitään ja jonka kielikin sen verran kuin sitä kirjassa esiteltiin tuntui perin oudolta päähenkilön nimeä myöten. Ffion Morganilla on villin punainen tukka ja reippaat tavat suhtautua työhönsä – ehkäpä pieni klisee – mutta koska romaanissa tapahtuneen murhan jäljet ulottuvat osin Englannin puolelle, tulee hänen työtoverikseen rikostutkija Leo Brady, joka on sitten kaikkea muuta. Hänen esimiehensä on sietämätön työpaikkakiusaaja, mutta hieman pelokas Leo ei uskalla panna tälle yhtään vastaan.
Llyn Drych -järvi sijaitsee siis puolittain Englannin, puolittain Walesin alueella. Kuuluisa, tosin hieman hiipuva, laulajatähti Rhys Lloyd on perustanut yhdessä ökyrikkaan Jonty Charltonin kanssa sen rannalle vakavaraisille tarkoitetun lomakylän. Asuntoja on viisi, mutta ihan kaikki eivät sentään ole rikkaita ja kuuluisia, ja vastarannalla olevan Cwm Coedin asukkaat inhoavat kylää enemmän tai vähemmän. Joka tapauksessa uudenvuodenbileissä Rhysille käy kalpaten, hän löytyy seuraavana päivänä hukkuneena järvestä, eikä kuolinsyy taida olla aivan luonnollinen. Alussa mainitut Ffion ja Leo alkavat tutkia asiaa, ja ennen pitkää käy melkein Agatha Christien tyyliin ilmi, että lähes kaikilla, sekä Shoren lomakylän että Cwm Coedin asukkailla, on jotain hampaankolossa Rhysiä vastaan.
Clare Mackintosh osaa taitavasti rakentaa jännitystä. Vaikka kirjassa on lähes 500 sivua, sen lukeminen ei tuntunut pitkästyttävältä varsinkaan alkuselvittelyjen jälkeen, sillä kirjailija osasi asettaa tekstin sisään kaikenlaisia koukkuja ja täkyjä. Henkilöt eivät olleet välttämättä ollenkaan sitä miltä aluksi näyttivät, ja etenkin lukujen loppuihin oli sijoitettu usein jokin repliikki tai muu cliffhanger, joka antoikin tapahtumille aivan uuden näkökulman ja suorastaan pakotti jatkamaan eteenpäin. Ei pidä kuitenkaan luulla, että kysymys olisi jotenkin saippuaoopperamaisesta juonenkuljetuksesta, sillä vaikka teos olikin ihan rehellisesti viihdyttävä dekkari ja jännitysromaani, ei siinä esimerkiksi juurikaan hymistelty romantiikalla. Toisaalta myös äärimmäisen veristen yksityiskohtien kuvaus loisti poissaolollaan.
Kirjailija toivoo loppusanoissaan, että jos pidit tästä romaanista, niin jätä siitä arvio tai suosittele sitä jollekulle ystävällesi, sillä ”viidakkorumpu on edelleen paras mahdollinen tapa jakaa tarinoita”. Olkoon tämä nyt sitten sitä viidakkorumpua, eli vanhan kunnon arvoitusdekkarin ystäville Tummat vedet on oikein suositeltavaa luettavaa.
