Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Hyvin kerrottua tarinaa on usein mahdotonta erottaa todellisuudesta. On haasteellista sanoa, missä kohdin sen laatinut henkilö on ainoastaan raottanut henkilökohtaista muistojen aarrearkkuaan, missä kohdin ehkä välittänyt tai värittänyt jonkun toisen kokemaa ja missä kohdin käyttänyt tuota yksinomaan fiktiivisen kerronnan harjoittajille suotua runsaudensarvea, mielikuvitusta. Kirjoittaa nyt uutisraporttia tai jonkin sortin faktakirjallisuutta näin, ei käy päinsä, mutta romaania, erittäin mieluusti. Jotakin täysin todellista ja jotakin täysin todellisuudesta poikkeavaa, paljon siitä väliltä, tällaisista lähtökohdista uskaltaisin väittää syntyvän hyvän romaanin. On toki monia muitakin hyviä tapoja kirjoittaa, fantastinen fantasia, tieteellinen tieteiskirjallisuus vain muutamia mainitakseni, mutta nyt olemme täällä, niityllä joka tulvii todellista historiaa – ainakin jollakin tapaa todellista.
Mitä Tulvaniityn kirjoittajaan, Pulitzer-palkittuun intialais-yhdysvaltalaiseen Jhumpa Lahiriin tulee, käsittelee kyseinen teos hänelle ominaiseen tapaan sekä intialaisuutta että intialaissiirtolaisten elämää Yhdysvalloissa, sopeutumista uuteen, erilaiseen kulttuuriin. Myös autobiografisia viittauksia on varmasti jälleen mukana vähintään maantieteellisesti ajatellen, kasvoihan kirjailija itse Rhode Islandissa ja vieraili usein sukulaistensa luona Kalkutassa. Nämä ovat teoksen pääasialliset tapahtumapaikat. Tällä kertaa teoksen niin sanottu psyykkinen painopiste on kuitenkin enemmän Intiassa kuin Yhdysvalloissa, Intian lähihistoriassa.
Tarina saa pohjakseen vankasti poliittisen kivijalan, mutta sen todellinen sisältö, erään intialaisperheen epäoikeudenmukainen kohtalo, on hyvin kaukana politiikasta – ainakin jos politiikka tässä kohtaa ymmärretään perinteiseen tapaan vastakohtana yksityiselle. Tämä tarina nimittäin on kertomus siitä, kuinka suuri koneisto toimii, kuinka se ärsytettynä kadottaa inhimillisyytensä ja sitä myöten syöksee tuhoon vioittuneen osasensa keinoja kaihtamatta, vaihtoehtoja luettelematta. Tällä kertaa märkään maahan hukkuu vain yksi ruumis, mutta sitäkin useampi jää loppuelämäkseen enemmän tai vähemmän kiinni sen suoperäiseen upottavaan otteeseen. Tapauksen jälkeen ovat jäljellä äiti, pelottava rituaali-kastelija-kummitus, vaimo, menneisyytensä vangitsema rikoskumppani, yksinäinen ihmisen kuori, veli veljensä häilyvän varjon alla, sekä tytär, viaton sijaiskärsijä, vieras omassa elämässään. Kaikki he kärsivät tavoillaan ja tahoillaan, yhdessä yksikseen. Oikeastaan kaiken takana on puhumattomuus.
Minä pidin tästä kirjasta paljon; pidin siitä tavasta, jolla kirjailija pikku hiljaa ikään kuin kuorii asiansa ytimen esiin, pala palalta ja jokaisen näkökulmasta, kaikkitietävää kertojaa hyväksikäyttäen. Parasta teoksessa ovat kuitenkin sen henkilöhahmot, ne jotka tuon tarinan tekevät. Näiden ihmisten kautta kertomuksen lohduton ja raaka ydin herää eloon ja vaikka toisia heistä olisi ajoittain vallan helppo inhota, jopa vihata, ei tarinan kääntyessä loppuaan kohden tämä tunnukaan enää oikeudenmukaiselta.
Hieno kirja ja hieno kirjailija, uskaltaisin väittää näin yhden kokemuksen perusteella. Sinulle siis lukusuositus, itselleni uusi täytyy-tutustua-tarkemmin -tuttavuus.
