Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tulppaanitoiveunia on Laura Suomelan ensimmäinen aikuisille tarkoitettu romaani. Hyvän mielen kirja ei ole pelkkää kukkailoa niin kuin voisi luulla. Päähenkilö Helena kuormittuu sosiaalialan työssään ja koettaa järjestää ajatuksiaan ja tunteitaan monien muiden naisten tapaan siivoamalla. Käsiin osuu unohtunut aarrekartta, kartonki, jolle Helena on liimannut toiveidensa mukaisia kuvia ja sanoja. Onko hänen tavoitteistaan ja unelmistaan toteutunut yksikään kuudessa vuodessa, edes kauniisti sidottu kukkakimppu, vaikka pihassa odottaakin tuhat tulppaaninsipulia lumen sulamista?
Lapset ovat aikuistumassa ja lähtevät omilleen. Ystävät, joiden kanssa Helena aarrekartan askarteli, ovat muuttaneet elämäänsä. Onko Helenan aina oltava ilman kylpyammetta ja koiraa? Eikä hän ole vieläkään käynyt Lontoossa eikä tiedä, mihin aarrekartan kuvan houkuttelevasti uuteen avautuva polku vie.
Helena alkaa määrätietoisesti asettaa rajoja, hahmottaa omaa erillisyyttään. Aviomiehellä on hiukan nieleskelemistä. Katoaako vaimo perheen ulottuvilta vaahtokylpyyn tykkänään? Asuntolainaakin on vielä. Eihän Helenan kannata lähteä vakituisesta paikasta, jossa on täydet lomat.
Tulppaanitoiveunia aloittaa Blooming You -sarjan. Samanniminen on vasta avattu kukkakauppa Tampereella, minne kirjasarja sijoittuu. Pieni liike viehättää ja sen yrittäjä on ystävällinen ja kannustava, osaa kohdata jokaisen ja olla tälle läsnä. Kukkia rakastava Helena alkaa viihtyä Blooming Youssa mainiosti. Mikä vastakohta päivätoiminnan haasteille palkkatyössä!
Pidän siitä, että kirjasarjan kukka-aiheiset nimet antavat vihjeen opuksen tapahtumien vuodenajasta. Tulppaanitoiveunien alussa on vielä lunta, mutta mennään kevättä kohti. Seuraava kirja on Pioneja ja peitetarinoita, ja siinä eletään kesää. Myöhemmin vuonna 2025 ilmestyy vielä Ruusuja ja risteyskohtia. Hmmm, milloinkas ruusut oikein kukkivatkaan. Jään odottamaan.
Kirjassa käsitellään keski-iän, kuormittavan työn ja parisuhteen viestinnän pulmia, mutta Suomela välttää onnistuneesti kitisevän kirjoitustyylin. Teksti on hyväntuulista eikä ruikuta, vaikka nostaa esiin vakavia teemoja, kuten pesästä lentävien lasten jättämää aukkoa.
Kun jotain on poissa, merkitseekö se tyhjyyttä? Vai tilaa?
