Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Goman kaupunki Itä-Kongossa on mieleenjäävä paikka. Kaupunki on puristunut Nyiragongo-tulivuoren ja Kivujärven väliin, joista kummatkin ovat hyvin vaarallisia. Aktiivinen tulivuori hehkuu yöllä punaista hohtoaan ja toisinaan se purkautuu, kuten kävi vuonna 2002 jolloin laava peitti alleen kaupungin kadut, ja 75 000 ihmistä menetti kotinsa. Kivujärven pohjassa puolestaan lymyää suuret määrät metaania, joka purkautuessaan voisi tappaa miljoonat järven rannalla asuvat ihmiset. Goma on kaupunki jossa vaara ja luonnonkauneus elää rinnakkain, ja ainakin toistaiseksi kaikista suurin vaara on Itä-Kongon konflikti, joka on raivonnut alueella 1990-luvulta alkaen.
Marjo Mäenpää on yksi niistä harvoista suomalaisista jotka on asunut Itä-Kongossa, tai Kongon demokraattisen tasavallan Pohjois-Kivun maakunnassa, jos tarkkoja ollaan. Vuosina 2013-2016 hän työskenteli Kirkon ulkomaan avun ohjelmakoordinaattorina, ja hänen vastuullaan olivat muun muassa kehitysyhteistyön hankkeet. Tulivuorikaupunki Kongossa kertoo hänen kokemuksistaan maassa ja samalla se on keskustelunavaus siitä, minkälaista keskustelua me Suomessa käymme kehitysavusta näin yleensä. Kuten nyt hallitusneuvottelujen yhteydessä ollaan huomattu, näkökulma keskittyy lähinnä budjettileikkauksiin ja siihen, menevätkö rahat kehitysavussa hukkaan.
Tästä lähtökohdasta voisi kuvitella, että kirja suhtautuu kehitysapuun yksiselitteisen puolustavasti, mutta kirjan lähestymistapa onkin yllättävän monitahoinen. Kuten kirjassa käy ilmi, usein kehitysapu todellakin voi mennä mönkään, se voi olla hyödytöntä tai sillä voi olla vaikutuksia, joita ei osattu etukäteen ennakoida. Hyvä esimerkki viimeisestä on Tendelan koulun rakennusprojekti, johon Mäenpää myös henkilökohtaisesti osallistui. Koulu itsessään onnistui hankkeena erinomaisesti, paitsi että koulu oli niin paljon parempi kuin lähialueen muut koulut, että sinne suuntautui varsinainen yleisöryntäys. Lopputuloksena 200 oppilaan kouluun ahtautui 400 oppilasta ja opetuksen taso laski.
Kirja osoittaa nopeasti, miten helppoja ratkaisuja ei ole olemassakaan, minkä vuoksi yksinkertaistavaa keskustelua kehitysyhteistyöstä kannattaisi välttää, monessakin mielessä. Mäenpää huomauttaa, että monet kehitysavun nimeen suuresti vannovat ihmiset haluavat niin palavasti uskoa, että avun antaminen on tärkeää ja ja hyvää saadaan aikaan, että he ummistavat silmänsä työn suurilta haasteilta. Ehkäpä juuri tämä suuri toiveikkuus on johtanut siihen, että vuosikymmenestä toiseen on toistettu samoja virheitä? Rahoitetaan hankkeita ja tehtaita, joita lopulta rapistuvat, koska kukaan paikallinen ei niitä korjaa, tai annetaan rahaa valtiolle, joiden korruptoituneet virkamiehet vievät osan potista omiin taskuihinsa, Mäenpää kirjoittaa.
Jollekin tämä on selvä merkki siitä, että kehitysapu ei vain toimi ja se pitäisi kerta kaikkiaan lopettaa, mutta se ei ole kirjan argumentti. Kehitysapu on inhimillistä työtä siinä missä mikä tahansa muukin ja joskus virheitä sattuu, mutta se ei tarkoita etteikö virheitä olisi mahdollista välttää ja ottaa niistä oppia. Kiire, huono suunnittelu, aikataulutus ja rahoitusten tiukka määräaika ovat usein syynä siihen miksi asiat menevät pieleen. Paikallisten sitouttaminen kehitysapuprojekteihin on myös tärkeää, mutta siinäkin tapauksessa kun kehitysavun leikkaaminen on tarpeellista, se tulisi tehdä hallitusti ja harkitusti eikä kertarysäyksellä.
Yhtenä maailman köyhimmistä maista Kongo on hyvin merkittävä kehitysavun kohde, tosin tässä vaiheessa on hyvä teroittaa ettei kyse ole suinkaan siitä, että ulkomaalaiset tulevat auttamaan samalla kun paikalliset seisovat tumput suorana. Kongossa on hyvin aktiivinen kansalaisyhteiskunta ja lukuisia kansalaisjärjestöjä, ja näin ollen suurin osa avustustyöntekijöistä on itse asiassa paikallisia. Avunanto kuuluu ylipäätään paikalliseen kulttuuriin ja on pakkokin, kun sosiaaliturvaa ei ole olemassakaan. Mutta jos paikalliset kerta ovat niin aktiivisia, niin mistä maan jatkuvat ongelmat johtuvat?
Mäenpää paneutuu kirjassa myös Kongon historiaan ja Itä-kongon konfliktiin, jonka juuret on naapurimaa Ruandan kansanmurhassa. Konfliktiin on sekaantunut vuosien mittaan monet ulkovallat ja lukemattomat sissiryhmät. Vaikka niin kutsutut ensimmäinen ja toinen Kongon sota loppuivat jo 2000-luvun alussa, on Itä-Kongon alue edelleen pienempien konfliktien ja rikollisryhmien täplittämä. Konfliktia on pitänyt yllä Kongon valtaisat ja erittäin houkuttelevat rikkaudet, joista monet ovat halunneet osansa. Kongon poliittista eliittiä voi myös täydellä syyllä kutsua lähinnä omasta edustaan kiinnostuneeksi mafiaksi, joka katsoo ettei kukaan keinuta venettä heille epäedulliseen suuntaan.
Tavallisille ihmisille konflikti on ollut käsittämätön tragedia, mutta yllättäen kirja ei kuitenkaan ole sellainen surunäytelmä kuin voisi kuvitella. Mäenpää kirjoittaa, miten pahinta olisi tilanne, jossa ei ole toivoa mutta Kongossa on aina toivoa. Tämä tulee myös hyvin esille kirjan mittaan, kun tavataan paikallisia ihmisiä eri elämänaloilta. Juuri nämä arkielämän kuvaukset ovat kirjan suola, ja Mäenpää onnistuu maalaamaan lukijan eteen elävän kuvan kongolaisesta yhteiskunnasta. Yritteliäisyyttä ei paikallisilta puutu ja kongolaiset pitävät myös koulutusta suuressa arvossa; maassa on itseisarvo olla koulutettu ja sivistynyt. Kongo onkin onnistunut saavuttamaan 78% koulunkäyntiasteen, mitä voi pitää maan köyhyyden huomioon ottaen oikein hyvänä saavutuksena. Tämä on vain yksi asia, jossa kongolainen arkipäivän todellisuus yllättää lukijan.
Systeemitason ongelmat ovat kuitenkin maassa suuret. Kongoon on vuosikymmeniä viety kehitysapua, mutta valitettavasti se ei ole ratkaissut Kongon valtavia ongelmia. Yhteiskunnan ylätason valtava korruptio johtaa siihen, että myös muiden on taisteltava selviytymisestään keinolla millä hyvänsä. Oman edun tavoittelusta tulee tällaisessa järjestelmässä itsestään selvää, mutta sillä ei rakenneta parempaa yhteiskuntaa. Tällöin kehitysyhteistyöstä saattaa tulla järjestelmä joka tahattomasti ylläpitää status quota, tilannetta, jossa vallanpitäjät jättävät oman kansansa tarpeet huomiotta, kun näiden tarpeista huolehtii joku muu.
Mäenpää pohtii lopussa miten meillä on moraalinen velvollisuus auttaa, mutta meidän pitäisi kuitenkin välttää apuriippuvuuden syntymistä, josta on lopulta haittaa kummallekin osapuolelle. Miten tällaiseen lopputulokseen lopulta päästään on varmasti monimutkainen kysymys, mutta asiaa edesauttaa ainakin se, että luovumme mustavalkoisista käsityksistä, joiden mukaan kehitysapu on aina joko täysin hyvää tai sitten aina huonoa. Lähtökohdan tulisi olla tehdä kehitysavusta parempaa. Suomen panostus Kongoon päättyi, kun vuonna 2015 Suomi leikkasi noin kolmanneksen kehitysavun vuotuisesta määrärahasta.
Tulivuorikaupunki Kongossa on kiinnostava ja yllättäväkin kirja, joka antaa lukijalle paljon pureskeltavaa, vaikka mikään hirveän pitkä tai syvälle porautuva teos ei olekaan kyseessä. Toivon, että Mäenpää palaa kirjoittamaan aiheesta tulevaisuudessakin, tästä aiheesta löytyy varmasti vielä paljon sanottavaa.