Nuorisokodista löytyy julmasti surmattu nuori tyttö kädet kasvoillaan. On tapahtunut myös toinen murha, joka tuntuu jäävän hieman sivuun jostakin syystä. Todistajia ei ainakaan tunnu löytyvän – tai sitten kukaan ei vain halua tai uskalla puhua. Tekniset tutkimukset näyttäisivät osoittavan, että syyllinen olisi yksi tytöistä: kiltti ja hiljainen nuori, joka pakeni laitoksesta samana yönä, jolloin murhan oletetaan tapahtuneen. Lisäksi tyttö erehtyi paetessaan vahingossa sieppaamaan mukaansa lapsen, tahtomattaan. Nyt kaikki ovat hänen perässään.
Joona Linna matkustaa syrjäiseen Birgitta-kotiin selvittämään asiaa. Hänen on nähtävä paikka ja keskusteltava kaikkien ongelmanuorten kanssa. Jonkun on pakko tietää ainakin jotakin. Joona Linna on kuitenkin perehtynyt rikospaikkaan paremmin kuin poliisin oikeastaan pitäisikään. Hän etsii jotakin todistetta, mitä tahansa. Huoneessa tuntuu edelleen pelko.
Flora Hansen kutsuu itseään meedioksi ja on monta vuotta teeskennellyt pystyvänsä puhumaan kuolleiden kanssa. Eräänä elokuun iltana hän lukee lööpistä julmasta murhasta ja päättää soittaa poliisille kertoakseen, että hän voi olla yhteydessä kuolleeseen. Lopulta soitot ovat jo epätoivoisia, eivätkä enää ainoastaan rahan tähden. Tuntuu, että pelissä on paljon muutakin. Murhaajan etsintä vie yhä kummallisempiin tietoihin ja yhteyksiin sekä omalaatuisiin käänteisiin. Jokainen vastaus tuntuu johtavan vain uusille teille ja melkein selkeät asiat ovatkin taas todella monimutkaisia.
Tämä dekkari on kolmas Lars Keplerin (eli aviopari Alexandra Coelho ja Alexander Ahndoril) suomennettu kirja, jossa päähenkilönä esiintyy suomalaisperäinen Joona Linna. Kaikki jännärit ovat itsenäisiä kokonaisuuksia ja ne voi hyvin lukea missä järjestyksessä tahansa. Kirjat tuntuvat melko eri tasoisilta, koska ensimmäinen oli minusta erittäin hyvä ja tämä taas oudon sekava. Se voi johtua myös aikamuotojen käytöstä, sillä juonessa ei ole mitään vikaa.