Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Yritän salata etten ole koskaan rakastanut ketään. En edes mammaa. Minä jumaloin häntä, mutta se on eri asia.” Tämä Olavi Paavolaisen loppuvuosinaan ilmaisema lausahdus jäi minulle erityisesti mieleen Panu Rajalan kirjoittamasta elämäkertateoksesta. Paavolainen oli todellinen naistenmies ja gentlemanni, mutta hänen sisäinen elämänsä tuntui jääneen jotenkin tyhjäksi. Siitä – ja monesta muustakin Paavolaisen luonteenpiirteestä – Rajalan teos kertoo rehellisen ja kiertelemättömän tuntuisesti ja hyvin mielenkiintoisessa ja luettavassa muodossa.
Olavi Paavolainen (1903-1964) oli ristiriitainen persoona. Hän oli rajantakaisen Karjalan Kivennavalta kotoisin oleva kosmopoliitti; hän ihaili kauniita naisia, kauniita vaatteita ja esiintyi mielellään sotilasunivormussa. Hän oli Tulenkantajat –ryhmän johtohahmo, joka järjesti kotonaan eksoottisia itämaisia performansseja alkoholin, oopiumin ja kokaiinin voimalla. Hän kirjoitti itsekin muodikkaita vapaamittaisia runoja, mutta ne ovat nykyään jääneet auttamatta unholaan; sen sijaan hänen poleemiset esseeteoksensa ja matkakirjansa jäivät kirjallisuudenhistoriaan, keskeisimpänä pessimistinen sotapäiväkirja Synkkä yksinpuhelu (1946).
Rajalan kirja ei suoraan sanottuna anna kovinkaan imartelevaa kuvaa kohteestaan. Paavolainen oli kyllä älykäs, luova ja innostava, mutta ehkä häntä nykyajan mittareilla pidettäisiin enemmän tai vähemmän persoonallisuushäiriöisenä, luultavasti patologisena narsistina, joka kukoisti huomiota saadessaan ja keskipisteenä ollessaan, mutta oli pohjimmiltaan epävarma änkyttäjä, joka vajosi syvään masennukseen ja alkoholismiin, kun hänen aikansa julkisuudessa alkoi olla ohi. Hänellä oli lukuisia naissuhteita alkaen paheellisesta salonginpitäjästä Minna Craucherista ja päättyen kansandemokraattipoliitikkoon Hertta Kuusiseen, mutta kenellekään hän ei osannut olla uskollinen; Paavolaisen elämän pisin naissuhde oli kirjailija Helvi Hämäläisen kanssa 1930- ja 1940-luvuilla, mutta edes Hämäläisen palvova rakkaus ei muuttanut Paavolaisen perimmäistä luonnetta ihmissuhteesta toiseen ajelehtijana.
Yhtä epävakaa tuntui Rajalan kirjan perusteella olleen Paavolaisen poliittinen kanta: hän hurmaantui Nürnbergin puoluekokouksen mahtavista kulisseista ja opiskeli Hämäläisen kanssa Mein Kampfia, mutta käänsi sujuvasti takkinsa sodan jälkeen ja asettui – ilmeisesti osin työpaikkansa Yleisradion vaikutuksesta – vasemmistolaisten leiriin.
Vaikka Olavi Paavolaisen persoona herättäisikin ärtymystä, Tulisoihtu pimeään on hyvin mielenkiintoinen elämäkertajärkäle, ja puolustaa paikkaansa mielestäni huomattavasti paremmin kuin jotkin Rajalan aiemmat teokset. Vaikka Rajala tavoilleen uskollisena kertookin paljon ja perusteellisesti Paavolaisen eroottisesta elämästä, kirja avaa myös mielenkiintoisia näkymiä Suomen kulttuurihistoriaan 1920-luvulta aina 1960-luvun alkuun ja kuvaa värikkäästi kohdehenkilönsä kautta tämän aikakauden erilaisia ihanteita ja aatteita.
