Marguerite Yourcenarin kokoelma on vereslihainen. Se on vaikea, hitusen sekava, vähintäänkin mielenterveysongelmainen. Se tuntuu elävältä vuosikymmenet kirjoittamisensa jälkeen. Samalla se tuntuu myös hyvin vanhalta. Yourcenarin aikoinaan sytyttämät tulet palavat edelleen ja valaisevat yhdeksän myyttisen hahmon kohtalot, nostavat ne kellumaan ajassa, jonkinlaisen ajankohtaisuuden ja ikiaikaisuuden avaruuteen.
Yourcenarin runsas, kiehtova kirjoitustyyli manaa varjoista tulipiiriin Faidran, Akhilleuksen, Maria Magdalenan, Sapfon ja monta muuta hahmoa, ja antaa heille elämän. Monologeja yhdistää vimma, epäsovinnaisuus, häilyvyys ja pettymys, syvä inhimillisyys. Samalla hän antaa omakohtaisuuden ja modernin ajan tihkua häpeilemättä myyttien lomaan ja ottaa niistä hetkittäin vallan. Lukijan täytyy ahmia kirja vain nähdäkseen pysyykö se kasassa. Jälkeenpäin olo on vähän pökkyräinen, hutera ja epävarma.
Tulet teki minuun suuren vaikutuksen, vaikka en ole ihan varma pidinkö kaikista ratkaisuista (esimerkiksi päiväkirjamaisista tai aforistisista merkinnöistä kertomusten välissä). Loppuun myöhemmin lisätty henkilögalleria tuli ainakin minulla todella tarpeeseen, vaikkakin syvempi perehtyminen alkuperäisiin tarinoihin olisi epäilemättä tuonut entistä enemmän kaikupohjaa tähänkin teokseen.
Suomentaja Jussi Lehtonen kehottaa olemaan heti lukematta Yourcenarin vuonna 1967 lisäämää esipuhetta. Minä toimin tämän suosituksen mukaan ja luin esipuheen vasta viimeisenä. Mielestäni Lehtosen neuvo oli enemmän kuin paikallaan. Itse asiassa tuo esipuhe oli minulle ainoa todellinen pettymys teoksessa. En ehkä kuitenkaan neuvoisi sivuuttamaan kokonaan tuota osaa kirjasta. Se on — jos ei muuta — esimerkkinä kirjailijan sokeudesta omalle tekstilleen ja sille, kuinka kantava se on sellaisenaan, ilman ainuttakaan selittävää sanaa.
Tulet on outo, kaunis, raaka ja hyvin henkilökohtaiselta tuntuva luettava. Olen iloinen, että se sattui käsiini ja että se on kirjahyllyssäni, josta voin poimia sen helposti uudelleen luettavaksi.