Keväällä 1940 Saksa hyökkäsi Ranskaan, ja sai salamasodallaan Ranskan nopeasti polvilleen. Kaoottisissa oloissa valtavat joukot ihmisiä lähti pakoon Pariisista etelää kohti. Joukkoon liittyi siviilien lisäksi pakolaisia naapurimaista sekä hajaannuksessa olevien Ranskan omien asevoimien väkeä rintamalinjojen eri osista.
Pierre Lemaitren sotatrilogian täydentävä Tuhon lapset katsoo pakenevaa ihmismassaa monen yksilön kautta. Raoul ja Gabriel ovat sotilaita Maginot-linjalla, linnakkeessa jossa pitäisi olla turvallista, koska eihän Saksa Ardennien yli tulisi. No, toisin käy, ja kohtalo ajaa miehet eroon yksiköstään. Louise on kolmekymppinen opettajatar Pariisista. Louise joutuu osaksi häpeällistä tapausta, jonka kautta hänelle selviää oman lähipiirinsä salattuja suhteita. Désiré on huijari, joka ilmestyy esiin milloin missäkin – lakituvassa, propagandavirastossa, kirkossa. Fernand on kansalliskaartin ylivääpeli, joka haaveilee sairaan vaimonsa viemisestä kaukomaille. Kaikille heille Pierre Lemaitre on valinnut jonkun roolin jännittävässä kertomuksessaan Ranskan kukistumisen ruohonjuuritasolta.
Tuhon lapset on itsenäinen osa sotaromaanien sarjaa, jonka aloitti Goncourt-palkittu erinomainen Näkemiin taivaassa. Ainakin minulle melkoiseksi pettymykseksi osoittautuneen Tulen varjojen jälkeen trilogia lähtee uudelleen lentoon päätösosassaan. Aihe on erittäin kiinnostava: kuinka kokonainen valtakunta romahtaa vihollisen alle, ja mikä on sinne jäävien asema. Tärkeänä tarinalinjana on Gabrielin ja Raoulin kohtalo sotilaskarkureina ja oman maan sotavankeina. Miten heidän käy, kun valta vaihtuu?
Vaikka sota on tietenkin synkeä aihe, on Lemaitren kerronnassa lämpöä, ja paikoin jopa tiettyä keventävää ilkikurisuuttakin, joka ilmenee erityisesti muutaman mainion sivuhahmon luonnekuvauksissa. Ehkä elämä voi lopulta kaikkien kärsimysten jälkeen voittaakin? Pierre Lemaitre on edelleen Ranskan kiinnostavimpia kirjailijoita, ja Tuhon lapset on erinomainen esimerkki hänen kertojantaidoistaan. Suosittelen!