Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Elina Järvi tuli ainakin minulle tutuksi kirjallaan Error – mielen häiriöitä (Like 2016), jossa hän valotti tunnettujen henkilöiden tapauskertomusten kautta mielenterveyshäiriöiden todellisuutta. Nyt hän on tarttunut yhtä tärkeään aiheeseen, suomalaisten huumetodellisuuteen.
Tällä kertaa julkisuuden henkilöitä on uskaltautunut mukaan vain kaksi: raitistunut pitkän linjan narkomaani, muusikko Jukka Tolonen, sekä lääkäri Pentti Karvonen, jonka heroinisteille tarkoitetut korvaushoidon periaatteet ja käytännöt herättivät aikanaan paljon keskustelua ja johtivat lopulta vankilatuomioon ja lääkärinoikeuksien menettämiseen. Muut kirjassa elämästään kertovat henkilöt esiintyvät pelkillä etunimillä, mutta elävät tällä hetkellä joko raittiina korvaushoidossa tai kokonaan ”puhtaina”, kuten kirjan kirjoittajan termi kuuluu.
Tuho ja toivo kertoo lähinnä huumeiden ja narkomaanien historiasta ja nykyisyydestä 1960-luvulta alkaen, mutta tyhjästähän silloinkaan ei aloitettu. Morfiinin ja oopiumin väärinkäyttö oli tunnettua varsinkin ylempien kansankerrosten parissa jo sata vuotta sitten, samoin nenän kautta otettu kokaiini. Vuosien 1939–1945 sodissa moni jäi koukkuun joko virkistävään amfetamiiniin tai kipua ja yskää lievittävään heroiiniin. LSD-tripit yleistyivät 1960-luvulla, mutta ne olivat kaikkea muuta kuin vaarattomia: erään kirjan keskeisen haastateltavan kokemuksissa ”hän pulpahti sellaiseen herkistymisen tilaan, jossa hän vain itki. Kotiin päästyään Mikko istui pelkojensa takia viikon keittiön pöydän alla. ’Kaikkiaan meni pari vuotta, että aloin toipua siitä’, hän sanoo”.
Suoneen pistettävä heroiini oli pitkään käytetyin vahva huume, mutta myöhemmin Suomi tuli erikoisasemaan siinä, että amfetamiini ja etenkin buprenorfiini, kauppanimeltään Subutex, joka on vahva opioidi, ohittivat sen. Kirjan mukaan heroiinin käyttö on nykyään suhteellisen harvinaista. Subutexiin liittyy myös kirjassa haastatellun Pentti Karvosen tapaus: hän alkoi käyttää potilailleen sitä heroiinin korvauslääkkeenä, mutta tuntui päätyvän osin ojasta allikkoon. Toisaalta häntä voidaan kuitenkin pitää suomalaisen korvaushoidon tärkeänä kehittäjänä.
Pitkin kirjaa kulkevat tapauskertomukset ovat jollain lailla sydäntä särkeviä: ne sisältävät niin paljon kärsimystä, yritystä uuteen ja parempaan ja sitten taas sitä seuraavaa repsahdusta. Erityisesti kirjan keskeiset naishahmot jäävät mieleen: he ovat joutuneet niin usein väkivallan kohteiksi huumepiireissä. Mutta onko huumeiden käyttö sitten pohjimmiltaan oma valinta? Tästä kirjassa puhutaan paljon, ja asiantuntijat tuntuvat olevan sitä mieltä, että kyseessä on sairaus, addiktio, johon geenit suuresti vaikuttavat, olkoonkin että ympäristökin on paljon mukana. Eikä narkomaaneja mitenkään romantisoida: Elina Järvi kirjoittaa osuvasti heillä usein ilmenevästä päihdenarsismista, jossa asiat ovat aina jonkun toisen syy, valehtelemista ei pidetä minään ongelmana ja aineen himo ohjaa kaikkea toimintaa.
Viime aikoina Suomessakin on puhuttu paljon kannabiksen laillistamisesta, koska monet uskovat sen vähentävät varsinaisia huumausainerikoksia ja huumekuolemia; asiastahan on tehty eduskunta-aloitekin, jonka julkisuusarvo jäi kuitenkin jonkin verran koronapandemian jalkoihin. Laillinen kannabis ei saa päihdelääkärien ja huumepoliisien varauksetonta hyväksyntää, olkoonkin että niin sanottuun porttiteoriaankin monet suhtautuvat skeptisesti. Sen mukaanhan kannabis on vain tie vahvoihin huumeisiin, opioideihin ja amfetamiiniin. Kirjan luettuani tästä porttiteoriasta jäi mieleen pari tekijää: toisaalta huumeiden käyttö alkoi useimmilla valtiovallan hyväksymillä päihteillä eli tupakalla ja alkoholilla, toisaalta itse ainetta ratkaisevampi tekijä tuntui olevan se, että mietokin huume johdatti nuoren käyttäjänsä vääriin kaveripiireihin.
Korutonta kertomaa tämä kirja siis oli, olkoonkin että se näytti myös raitistumisen olevan mahdollista, jos vain tarvittavaa hoitoa on saatavilla. Sen tärkeyttä ei voi korostaa liikaa.
