Luin vuosia sitten ruotsiksi Carin Gerhardsenin dekkarin Pepparkakshuset, joka on myöhemmin suomennettukin (Piparkakkutalo, 2021) ja jossa lukijoille esiteltiin sympaattinen rikoskomisario Conny Sjöberg. Tässä sarjan toisessa osassa hän etsii kollegoidensa kanssa kahden naisen murhaajaa; toinen, teini-ikäinen Jennifer, surmataan laivaristeilyllä, ja toisen murhan uhrina on tunnistamaton nuorehko nainen, joka löydetään kadun varressa olevasta sepelilaatikosta. Tässä kohtaa on sitten taas kerran annettava väistämätön varoitus: ne herkät lukijat, joita ahdistavat nuoriin ja lapsiin kohdistuvat uhat, etsikööt lukemisensa jostain muualta. En ehkä itse kuulu tähän ryhmään pitkän dekkarikokemukseni takia, mutta joskus minuakin ihmetyttää, miksi tällainen aihe on nyt niin suosittu.
Kuudentoista ikäisen Jenniferin kotiolot ovat perin surkeat: äiti ryypiskelee jatkuvasti kotona muiden syrjäytyneiden kanssa, eikä kukaan välitä Jenniferistä tai hänen pikkusiskostaan Elisestä yhtään mitään. Vaihtelua janoava Jennifer lähtee väärennettyä henkilötodistusta käyttäen poikaystävä Jocken ja muiden kaverien kanssa Suomen-laivalle risteilylle, jossa hän törmää kahteen keski-ikäiseen pukumieheen; nämä puhuvat ruotsia ”ihanan suomalaisesti” ja ovat kovasti kiinnostuneita kauniin nuoren tytön seurasta. Mutta sitten Jennifer katoaa, ja lopulta hänen runneltu ruumiinsa löytyy laivan wc:stä. Vaikka kaikkien laivassa olleiden toimet haravoidaan, ei murhaajaa tavoiteta.
Samoihin aikoihin Hammarbystä löytyy sepelilaatikosta nuorehkon naisen ruumis. Häntä ei tunnisteta kovinkaan helposti: puhelin ja mahdollinen lompakko ovat tietysti poissa, eivätkä ahkeratkaan tutkimukset oikein tahdo avata naisen henkilöllisyyden salaisuutta.
Gerhardsen on kieltämättä oivallinen ihmisten ja heidän olosuhteidensa kuvaaja. Jenniferin ja Elisen onnettomat kotiolot on kuvattu koskettavasti vailla sosiaalipornon makua, ja tyttöjen hahmot ovat uskottavia traagisuudessaan. Heidän äitinsä ei juurikaan kykene edes suremaan Jenniferin kohtaloa viinanhuuruisilla aivoillaan, mikä tuntuu myös valitettavan todelta. Itse komisario Sjöberg on myös kiinnostava hahmo; hänen taistelunsa kodin ja viiden lapsen ja hemaisevan punatukkaisen Margitin välillä saattoi olla ehkä liiankin osoittelevaa ja sitä kautta hieman humoristista.
Kirja oli kieltämättä jännittävä ihan viime sivuille asti. Siinä oli monta juonikuviota, joista jotkut, lähinnä poliisikunnan sisäisiä suhteita kuvaavat, jäivät houkuttelevasti avoimiksi, sen verran houkuttelevasti, että lukija halunnee tarttua myös sarjan seuraavaan osaan, joka onkin jo ilmestynyt myös suomeksi. Ainoa, mitä en oikein ymmärtänyt, oli kirjan suomenkielinen nimi, mutta ehkä se on vain oman mielikuvitukseni puutetta.