Miira Luhtavaaran runokokoelma Pinnallisuus teki siinä määrin vaikutuksen, että kun Teoksen syksyn kuvastossa oli Luhtavaaran esikoisromaani Tuhkaksi tekemisen taika, se pääsi oitis lukulistalle. Takakansi lupaa jo paljon aineksia: uusperhearkea, jota masennus pistää uusiksi, ponileikkejä, Melancholiaa, tiedettä ja ties mitä.
Uusperheen muodostavat Aada ja Hans ja Hansin vauva Bella. Hans jaksaa ja kestää ja selviää vaimonsa kuolemasta, kunnes ei enää selviä. Masennus vie miehen makaamaan lattialle kasvot mattoon päin ja Aadan on oltava äiti toisen naisen lapselle ja kumppani masentuneelle miehelle. Siinä sivussa Aadalla on väitöskirjaprosessi, jossa hän tutkailee Lars von Trierin Melancholia-elokuvaa: “Haluan tässä väitöskirjassani paneutua tutkimaan syvän masennuksen olemusta. tutkin tätä erään fiktiivisen potilaan, Justinen, tapauskertomuksen kautta.”
Ei tämä kaikki mitenkään helposti tule. “Väitöskirjan täytyy olla sanoja. Se ei voi olla esim. kasvi jota olen unohtanut kastella.” Luhtavaaran tarinassa Aadan tieteellinen, akateeminen, psykologinen ote kohtaa elämän, kasvavan lapsen ja ponileikit ja arjen. Hansin siskon Klaran, joka yrittää olla avuksi. On naapuri Gunnevi, jonka kanssa Aada katsoo Melancholiaa. On von Trier, jonka haastatteluja ja näkemyksiä Aada seuloo osana väitöskirjaprojektiaan.
Tuhkaksi tekemisen taika on runoilijan kirjoittama romaani, siitä ei ole epäilystä. Tekstiä on vähän ja monet sivut ovat kovin tyhjiä, mutta se mitä sanotaan on tiivistä ja painavaa. Luhtavaara siteeraa runoja, kirjoittaa itse hyvin proosarunollista tekstiä, hyppii ajatuksesta toiseen muodostamatta välille aina kovinkaan tiivistä ja yhtenäistä reittiä. Lopputulos on yksinkertaisesti herkullinen. Lukijana ei kannata murehtia liikaa, saako juonesta kiinni tai ymmärtääkö kaiken: on hedelmällisempää vain nauttia kielestä, tunteista ja ajatuksista, joita tämä pieni romaani herättää.