Serhii Plokhy: Tšernobyl : Ydinkatastrofin historia

Tšernobyl : Ydinkatastrofin historia päätyi lukulistalle paljolti erinomaisen Chernobyl-televisiosarjan ansiosta. Sarjan julkaisun aikoihin Suomessakin kirjoiteltiin paljon siitä mitkä seikat sarjassa olivat puhdasta dramatisointia ja mitkä asiat taas pitivät paikkansa. Tuntui siltä, että aiheeseen oli pakko syventyä lähemmin.

Ensimmäinen asia mikä kirjassa yllätti oli sen näkökulma. Kirjan takakannessa painotetaan kirjan näkökulman keskittyvän ihmisiin ydinkatastrofin keskellä: siihen miten insinöörit, palomiehet ja valtionjohtajat tapahtumat aikoinaan kokivat. Itse koin, että yksittäiset henkilöt ja heidän kohtalonsa jäivät kirjassa kuitenkin aavistuksen kaukaisiksi, kenties koska kirjassa esiintyviä henkilöitä on lopulta niin paljon. Henkilövetoisen kerronnan sijasta kirjassa korostuukin ehkä eniten Tšernobylin onnettomuuden vaikutus itse neuvostojärjestelmään ja erityisesti miten tapahtuma lopulta vaikutti Ukrainan irtautumiseen Neuvostoliitosta.

Serhii Plokhyn mukaan Glasnost, Mihail Gorbatšovin tunnetuksi tekemä avoimuuspolitiikka, sai alkunsa juurikin Tšernobylin jälkimainingeissa. Kansa ei enää tyytynyt siihen, että heiltä pimitettiin tietoa ja niinpä hallinnon salailukulttuurin oli viimein annettava periksi. Tšernobylin katastrofi sai neuvostokansalaiset myös järjestäytymään ja perustamaan omia ympäristöjärjestöjään, jotka toimivat pohjana uusille puolueille ja joukkojärjestöille. Ennen kaikkea Ukrainassa onnettomuus kuitenkin lietsoi voimakasta tyytymättömyyttä Moskovaan ja sen politiikaan. Tämä kehityskulku kulminoitui Ukrainassa joulukuussa 1991, kun ukrainalaiset äänestivät itsenäisyyden puolesta. Liittovaltio laukkautettiin virallisesti vain muutama viikko kansanäänestyksen jälkeen. Kirjan näkemys neuvostojärjestelmän ongelmista, siitä miten ne vaikuttivat onnettomuuden syntyyn ja edesauttoivat lopulta koko järjestelmän romahtamista onkin mielestäni kirjan mielenkiintoisinta antia.

Kirja osoittaa miten Tšernobylin onnettomuus ei suinkaan tapahtunut tyhjiössä. Plokhy nostaa esille vuoden 1975 Leningradin voimalaitoksen onnettomuuden, jossa epästabiili RBMK-reaktorityyppi osoitti ensimmäistä kertaa merkkejä suurista ongelmista. Kuten Tšernobylissä myöhemmin, reaktorin säteilymäärä alkoi yllättäen kasvaa kun reaktoria käytettiin alhaisella teholla, eikä asiaa ei saatu korjattua vaikka käyttäjä miten yritti hidastaa prosessia työntämällä reaktoriin ylimääräisiä säätösauvoja. Jo tuolloin onnettomuus melkein tuhosi reaktorin, mutta siitä huolimatta reaktorityypin ongelmista pysyteltiin vaiti eikä siihen tehty olennaisia muutoksia. Tapaus nostaa esille neuvostojärjestelmän perusteissa olleet ongelmat: haluttomuuden nostaa esille ongelmia ja vastuun siirtäminen jollekulle muulle. Tämä reagointitapa oli läsnä myös Tšernobylin onnettomuudessa, jolloin viivyttely osoittautui monelle ihmiselle kohtalokkaaksi.

Tässä yhteydessä on syytä mainita myös Uralilla tapahtunut Ozjorskin onnettomuus vuonna 1957, jossa räjähti maanalainen ydinjätesäiliö ja jonka johdosta 12 000 ihmistä piti evakuoida saastuneilta alueilta pois. Tämä tapaus on sikäli mielenkiintoinen, että onnettomuus auttoi neuvostoviranomaisia kehittämään erilaisia strategioita, joita käytettiin 30 vuotta myöhemmin myös Tšernobylissä. Ydinräjähdyksen jälkihoidossa käytettiin asevelvollisia, saastuneita laitteita haudattiin maahan, tehtiin väestön joukkosiirtoja, peitettiin saastuneita alueita betonilla ja perustettiin suojavyöhyke. Ikävä kyllä tuolloin ohjenuoraksi otettiin myös täydellinen hiljaisuus tapahtumiin liittyen ja samaa oppia päätettiin noudattaa myöhemmin myös Tšernobylissä.

Plokhy nostaa kuusi päivää Tšernobylin räjähdyksen jälkeen pidetyn Kiovan vappuparaatin yhtenä esimerkkinä tästä sinnikkäästä itsepintaisuudesta. Ukrainan johtajat saivat Moskovasta ohjeet järjestää paraati, jonka piti osoittaa maailmalle, että tilanne oli hallinnassa eikä ollut mitään syytä pelätä säteilyvaaraa. Vappukulkue siis pidettiin, samalla kun vaarallisesti nousevat säteilyarvot kurittivat Kiovaa. Lopputulos oli tietysti päinvastainen kuin ajateltiin; vallanpitäjät menettivät legitimiteettinsä, varsinkin kun väestö sai tietää vaarasta vasta, kun läntiset tiedotusvälineet kertoivat siitä.

So far so good, mutta sitten kirjassa joudutaan hieman ongelmiin, tai ainakin minä jouduin. Jaakko Leppänen, VTT:n reaktoriturvallisuuden tutkimusprofessori kirjoittaa miten yksi yleisimmistä Tšernobyl-myyteistä on uskomus siitä, että reaktorissa olisi voinut tapahtua vielä pahempikin onnettomuus, eli höyryräjähdystä seuraava ydinräjähdys. Plokhy kuitenkin antaa ymmärtää, että juuri näin olisi voinut tapahtua. ”Kriittiseksi kynnykseksi määriteltiin 2 200 astetta, johon asti reaktorin ei voitu sallia kuumeta, koska se voisi aiheuttaa satoja kertoja aikaisempaa voimakkaamman räjähdyksen. Siinä tapauksessa Ukrainasta ja koko Euroopasta tulisi autiomaata.” Tässä kohdassa kirjaa siteerataan Kiovan alueen maataloushallinnon päällikköä Vasyl Synkoa, joka hyvinkin on voinut olla arvioineen väärässä, mutta Plokhy ei kuitenkaan missään vaiheessa selvennä olivatko aikalaisten pelot liioiteltuja.

Kirjassa myös lukee ”Ensimmäistä lastaan odottanut Ljydmila uhrasi oman ja syntymättömän lapsensa terveyden ja pysyi aviomiehensä luona [Tšernobylia sammuttanut palomies], jonka keho oli muuttunut radioaktiivisuuden lähteeksi.” Tämäkin tieto on kyseenalainen. ”On yleinen väärinkäsitys, että säteilykenttään viety esine tai ihminen muuttuisi itsekin ennen pitkää säteileväksi”, Jaakko Leppänen selventää Helsingin sanomien artikkelissa. Ainakin yksi kohta kirjassa on aivan varmasti väärin, eli kohta jossa sanotaan niiden kolmen sukeltajan kuolleen, jotka sankarillisesti tyhjensivät reaktorin pohjaosat vedestä.

Tämä teki lukukokemuksesta itselleni hyvin vaikean, sillä on selvää, että oma kompetenssini ei millään riitä arvioimaan missä määrin kirjan tiedot ovat virheellisiä. Kirja on kansainvälisesti palkittu, joten vaikea uskoa siinä olevan hirveän räikeitä virheitä, eikä niitä muissakaan arvosteluissa mainita. Mietin pitkään, että kenties kannattaisi suosiolla jättää koko arvostelu kirjoittamatta. Toisaalta kenties tämän arvion lukee joku henkilö, jolta kompetenssia löytyy ja pystyy valaisemaan miettimiäni kohtia.

Kirja joka tapauksessa loppuu mielenkiintoisiin mietteisiin modernien ydinvoimaloiden turvallisuudesta. RBMK-reaktorien ongelmat ovat tietysti historiaa ja nykyisten laitosten turvallisuus on aivan toisella tasolla. Toisaalta jos kirja jotain osoittaa, niin sen, että ketju on vain niin vahva kuin sen heikoin lenkki ja se heikoin lenkki on usein ymmärtämätön ja varomaton ihminen.

Ydinenergiateknologiaa päätyy yhä enenevissä määrin hallitsijoille, joilla on kunnianhimoisia geopoliittisia tavotteita ja jotka haluavat nopeauttaa talouskehitystä selviytyäkseen energia- ja väestökriiseistä, Plokhy kirjoittaa. Maailman olisi siis syytä ottaa Tšernobylin onnettomuudesta opikseen ja panostaa ydinvoimaloiden rakentamisen ja käytön kansainväliseen valvontaan selvästi nykyistä enemmän. Vaikeapa tästä on eri mieltäkään olla. Loppujen lopuksi hyvin mielenkiintoinen kirja, joka paitsi valottaa neuvostojärjestelmän ongelmia niin antaa myös lisäpureskeltavaa Chernobyl-sarjan faneille.