Tapani Koskikarilla tuntuu menevän hyvin. On nimekkään suunnittelijan piirtämä rivitaloasunto, hyvin koulutettu vaimo sekä kaksi upeaa tytärtä. On nousujohteinen ura muoviteollisuudessa, vai onko – tässä alkaa kuva ensimmäisen kerran särähtää. Tapanista tuntuu, että hänet onkin palkattu ehkä väärin perustein tehtäväänsä.
Kaiken keskellä ovat kuitenkin tyttäret, kaksi niin erilaista, kaksi niin upeaa nuorta naista. Kumpaakin isä rakastaa toki omalla tavallaan. Sitten hän alkaa olla huolissaan Roosasta ja seuraa tämän toimia hieman sivusta. Roosalla on ilmeisesti meneillään ensirakkauden huuma, sen isä kyllä ymmärtää hyvin. Hän osaa kuvitellakin jo poikaystäväehdokkaita, mutta totuus tyttärestä onkin hieman toinen. Samoin kuin perheen muistakin naisista…
Hieman kliseenomaisesti Roosan poikaystävä onkin eri kulttuurista, kovis, ehkä pikkurikollinenkin, pettäjä ja jättäjä. Roosa puolestaan pitää juomisesta, oli se mitä alkoholipitoista tahansa eikä ole pahoillaan pienistä hellyydenosoituksistakaan. Ja mustasukkainen hän kyllä osaa olla, totta vie! Nuorten elämä on raakaa ja karua, vaikka toisin voisi luulla. On kiusaamista ja pahoinpitelyäkin, on noloja kuvia internetissä… Viimeinen vuosi ennen kirjoituksia, Roosa on 17-vuotias, kohta täysi-ikäinen. Isän mielestä ilmeisesti vielä lapsi. Tilanteet poikaystävän, Micon, kanssa ajautuvat melkoiseen solmuun, johon isä tunkee hanakasti veljensä kanssa mukaan. Kyytiä saavat sekä poikaystävä että muutamat muutkin. Mies puolustaa kaikkia naisiaan, myös vaimoaan. Lopussa onkin pakko puolustaa, koska tragediahan tästä tulee, kaikin tavoin.
Vimmaista kerrontaa sekä isän että tyttärien ja varsinkin Roosan osalta. Näen tässä kuitenkin jonkinlaista ylihuolehtimisen makua, kliseistä vastakkainasettelua sekä suomalaisen keskiluokan omahyväisyyden tuoksahtamista. Ikäkysymyskin hieman arveluttaa – monet samanikäiset ovat jo muuttaneet omilleen ja huolehtivat itse asioistaan ilman vanhempien apua tai huolehtimista.
Silti Totuus naisista on ihan kelpoisa psykologinen lukuromaani, kunhan eivät isät vain ottaisi tästä oppia. Tapanikin varmasti jää miettimään omia tekemisiään ja ajatuksiaan vielä pitkään tapahtumien jälkeen. Tähän asti hän tuntuukin eläneen vain tarinoiden varassa törmäämättä karuun todellisuuteen.
Marko Gustafsson haastattelee Joonas Konstigia Prosak-proosaklubilla.