Lee McIntyre: Totuudenjälkeinen

Paljon puhuttu ”totuudenjälkeinen aika” on kirvoittanut jo monia erinomaisia kirjoja, mainittakoon vaikka loistava Totuuden jälkeen: Miten media selviää algoritmien ja paskapuheen aikana. Lee McIntyren lyhyehkö opas aiheeseen on silti tervetullut lisä, sillä sen näkökulma keskittyy erityisesti syihin, joista saamme kiittää nykyistä tilannetta. McIntyre pyrkii osoittamaan, miten erityisesti tieteen kieltämisen ilmiö on avain totuudenjälkeisen ajan ymmärtämiseksi ja miten sen juuret on löydettävissä jo kauan ennen Trumpin valtakautta ja salaliittoreorioiden esiinmarssia.

Ensimmäisenä käännekohtana McIntyre näkee tupakkateollisuuden masinoivat ajatuspajat 1950-luvulla, joiden tehtävänä oli luoda yleisölle mielikuva siitä, että tiedeyhteisö ei mukamas ollut yksimielinen tupakoinnin vaarallisuudesta. McIntyre nostaa esille Naomi Oreskesin ja Erik Conwayn kirjan Merchants of Doubt, joka osoittaa miten tästä tupakkateollisuuden lanseeraamasta taktiikasta tuli lopulta tieteen kieltämisen mallikappale. Tiivistetysti temppu toimi niin, että media vakuutettiin siitä, että tupakan riskien tarinassa on kaksi puolta, ja että kumpaakin puolta piti pitää yhtä tärkeänä. Luotiin toisin sanoen epäilys siitä, että median uutisointi ei ole reilua ja tasapuolista, joten sen pitäisi tasapuoleisuuden nimissä raportoida kiistanalaisten aiheiden ”molemmat puolet”.

Objektiivisuus ei kuitenkaan lisääntynyt, vaan median sitoutuminen totuudenmukaiseen uutisointiin päin vastoin väheni. Syykin on selvä. Sen sijaan, että uutisoitiin miten lähestulkoon kaikki tiedemiehet ovat yhtämielisiä tupakoinnin vaaroista tai ilmastonmuutoksen todellisuudesta, media onnistui vain antamaan virheellisen vaikutelman, että asiassa olisi kaksi tasa-arvoista puolta, jotka ovat erimielisiä keskenään. Objektiivisuuden tavoite ei kuitenkaan ole antaa yhtä paljon aikaa totuudelle ja epätotuudelle, vaan sen on mahdollistettava totuuden ilmeneminen, McIntyre summaa.

Sosiaalisen median nousu on entisestään hämärtänyt mielipiteen ja uutisen välistä rajaa, ihmisten jakaessa blogien, vaihtoehtoisten uutissivujen ja ties minkä tarinoita, kuin ne olisivat kaikki totta. McIntyre käy läpi perinteisen median rappion syitä ja myös lukuisia kognitiivisia vinoumia, joiden ansioista vaihtoehtoisten faktojen heteikköön uppoaminen on helpomaa kuin luulemme. Ikävä kyllä näyttää siltä, että emotiaalinen panostus johonkin aiheeseen heikentää samalla kykyämme johdonmukaiseen päättelyyn tästä kyseisestä aiheesta.

Kirjan ehkä mielenkiintoisin ja hätkähdyttävin kritiikki osuu kuitenkin itse tieteelliseen yhteisöön. Postmoderni filosofinen ajattelu oli yliopistoissa suosiossa erityisesti 1980- ja 1990-luvuilla ja tähän ajatteluun kuului ajatus totuudesta sosiaalisena konstruktiona. Ajattelua hyödynnettiin ensin kirjallisuuden tutkijoiden joukossa, josta se levisi nopeasti sosiologiaan ja siitä laajemmalle. Sinänsä käyttökelpoisesta filosofisesta työkalusta tuli McIntyren mukaan vaarallinen viimeistään siinä vaiheessa kun sitä haluttiin soveltaa myös luonnontieteisiin, ja suhtautuminen itse faktoihin muuttui kyyniseksi.

McIntyre ehdottaa, että juuri yliopistojen liberaalista maailmasta oikeiston ideologit löysivät kaipaamansa tekniikan nakertaakseen käsitystä, että luonnontieteelliset teoriat ovat ylivertaisia. Itse asiassa kirja osoittaa, että ainakin Phillip Johnson, eräs älykkään suunnittelun teorian perustajista, myöntää suoraan käyttävänsä juuri postmodernistista lähestymistapaa nakertaakseen luonnonvalintaan perustuvan evoluution arvovaltaa.

Toinen huomion arvoinen tapaus on Mike Chernovich, vaikutusvaltainen alt-right bloggari joka luki yliopistossa postmodernistista teoriaa. Chernovich kirjoittaa: ”Jos totuutta ei ole ja on vain perspektiivi, miten ylipäätään voidaan tietää jotain? Miksi ei epäiltäisi valtavirran uutisia tai omaksuttaisi salaliittoteorioita? Oikeastaan jos uutinen on vain politiikan ilmaus, miksi ei keksittäisi niitä? Kenen faktojen tulisi vallita? Kenen perspektiivi on oikea?” Postmodernismi on siis totuudenjälkeisen kummisetä, McIntyre pohtii.

Miten voisi siis summata totuudenjälkeisen-ilmiön? McIntyre kirjoittaa, että olennainen ei ole niinkään väite, että totuutta ei ole olemassa, vaan se että poliittinen kanta on faktoja tärkeämpi. Siten propagandan tarkoitus on vahvistaa uskollisuutta, saada meidän valitsemaan ”joukkueemme”. Hannah Arendt puolestaan kirjoitti miten faktat – eivät edes keksityt faktat – ole se asia mikä vakuuttaa kansan, vaan pikemminkin tietynlainen esiintyminen; avoin uhmakkuus. Totuudenjälkeinen on siten eräänlaista ideologista ylivaltaa ja dominanssin osoitusta, sen harjoittaja yrittää pakottaa muut uskomaan asiaansa riippumatta siitä, onko todisteet hyvät vai ei.

Jotain optimistista kirjasta on kuitenkin löydettävissä. Suurimman osan historiasta uutismedia on ollut politisoitunutta. Ennen 1830-lukua kukaan ei välittänyt tuon taivaallista siitä, että sanomalehdet eivät olleet neutraaleja. Tilanne oli niin paha, että vuonna 1898 mediamoguli William Randolph Hearst jopa sytytti valeuutisilla Espanjan-Yhdysvaltain sodan – vain lisätäkseen lehtensä levikkiä. Vähitellen objektiivisuuden käsite ja ihanne alkoi kuitenkin vahvistua. Olemme epäilemättä ottaneet uutislähteidemme objektiivisuuden itsestäänselvyytenä, mutta valeuutisten aikaisempi historia antaa toivoa, että nämä ihanteet olisi tavalla tai toisella mahdollista nostaa johtotähdeksi jälleen kerran.

Kiehtova pieni kirja, johon mahtuu paljon asiaa. Tästä on hyvä aloittaa mikäli aihe kiinnostaa, suosittelen!