Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Internetin ja sosiaalisen median piti yhdistää ihmiset, vahvistaa kansanvaltaa ja tuoda koko maailman tieto jokaisen näppäimistön äärelle, vaan toisin kävi. Termi totuudenjälkeinen aika on viime aikoina noussut suorastaan käsitteeksi; totuudenjälkeisellä ajalla viitataan siis siihen, että tunteet ja suoranaiset valheet ovat syrjäyttäneet faktat julkisessa keskustelussa. Perinteinen media on ollut tässä mylläkässä aivan hukassa, joka herättää pelon, miten käy liberaalin demokratian, jos sitä kannattelemassa ei ole enää tervettä informaatioympäristöä. Totuuden jälkeen antaa kattavan kokonaiskatsauksen niihin voimiin, jotka vuosikymmenten mittaan ovat johtaneet nykyiseen tilanteeseen.
Koska teknologinen kehitys on olennainen osa tarinaa, herää kysymys, mikä juuri internetissä ja somessa on niin pahaa, saahan jo puolet median kuluttajista uutisensa jostain muualta kuin perinteiseltä medialta. Tiivistetysti ongelma on algoritmeissa ja ihmisen peruspsykologiassa, joka ei ole sähköisessä ympäristössä aivan omimmillaan.
Verkosta löytyvä tieto ei ensinnäkään liiku aivan niin vapaasti kuin voisi ensin kuvitella. Uuden mediakentän portinvartijoita ovat algoritmit, jotka muokkaavat somen uutisfeedistä jokaiselle kuluttajalle personoidun paketin. Ihmiset eivät täten enää törmää sisältöihin ja näkökulmiin joita he eivät ole itse valinneet ja tällaisen kuplautumisen synnyttämä ”heimoutuminen” voi kasvaa niin suureksi, että yhteiskunnallinen keskustelu itsessään vaikeutuu ja oman ryhmän ulkopuoliset ihmiset aletaan nähdään vieraina.
Algoritmit eivät myöskään ole neutraaleja laskutoimituksia, vaan tietyn tahon tietyillä oletuksilla koodaamia. Tiedonhaussa hakutulosten ensimmäinen sivu kerää jopa 92 prosenttia kaikista hakutulosten klikeistä, mutta se mitä näytetään ensimmäisellä sivulla riippuu suuresti hakukoneesta. Toki perinteinen media voi olla yhtä lailla puolueellinen ja tiettyyn näkökulmaan rajoittuva, mutta algoritmien ongelma on kuitenkin niiden näkymättömyys, meidän on vaikea edes hahmoittaa sellaisen tiedon olemassaoloa, jota algoritmit eivät näytä meille.
Tähän yhdistyy muutama vahingollinen kognitiivinen vinouma, jotka luovat verkossa omat haasteensa. Ensinnäkin yliluottamusharha: jo muutama internethaku saa ihmisen luottamaan liikoja omaan tietämykseen, eli netistä löytyvä tieto sekoitetaan helposti sisäistettyyn tietoon. Tiedon demokratisoituminen ei kuitenkaan ole sama asia kuin tietämyksen demokratisoituminen. Tiedon saatavuus ei riitä, jos ei ole kykyä tulkita lukemaansa tietoa, asia joka edelleen saattaa vaatia vuosien opiskelua.
Toinen on vahvistusharha, eli tapumus uskoa tietoa ja näkemyksiä, jotka vahvistavat jo olemassa olevia näkemyksiä. Vahvistusharha korostuu erityisesti netissä, koska sieltä on helppo löytää ihan mitä hyvänsä näkemystä puoltavaa informaatiota, varsinkin kun algoritmit tyrkyttävät meille samantapaista sisältöä, jota olemme jo ennestään lukeneet.
Ikään kuin tässä ei olisi kaikki, internetin viestejä tursuavassa maailmassa keskitien maltilliset viestit eivät saa samanlaista huomiota kuin agressiiviset, kannassaan jyrkät viestit. Syntyy masentava kierre, jossa maltilliset keskustelijat vetäytyvät kokonaan pois ja julkinen keskustelu sen kuin jyrkkenee. Identiteettipuhetta pursuava heimoutunut netti stereotypisoi ja typistää ihmisryhmiä ja tämä todellisuus siirtyy myös verkon ulkopuolelle, missä poliitikolta ei enää odoteta totuudellisuutta vaan oman ryhmän jäsenyyttä, tunneyhteyttä ja vihan kanavointia.
Kirja maalaa varsin masentavan kuvan yhä ahtaammalle ajautuvasta asiantuntijuudesta, tieteestä ja hyvästä poliittisesta diskurssista, oikeastaan koko yhteiskunnallisesta kehityksestä yleensä. Missä vaiheessa sosiaalinen media lakkaa olemasta väline ja se muuttuu ekosysteemiksi, johon kaiken ja kaikkien on sopeuduttava ja kuka on silloin tässä kehityksessä ajajan paikalla?
Tähän asti Totuuden jälkeen on käsitellyt paljolti samoja asioita kuin erinomaiset Pinnalliset: mitä internet tekee aivoillemme ja Asiantuntemuksen kuolema : Vakiintuneen tiedon vastainen kampanja ja miksi se on tärkeä. Kirjan jälkimmäinen puolisko sukeltaa erityisesti suomalaiseen mediaympäristöön, ja se onkin mielenkiintoista luettavaa. Perinteinen suomalainen mediakenttä ei suinkaan saa kirjoittajilta mitään synninpäästöä, vaan on journalistisessakin mediassa peiliinkatsomisen paikka.
Kirjassa käsitellään viisi tapaustutkimusta, joissa tarkastellaan suomalaisen median toimintakykyä uudessa totuudenjälkeisessä ympäristössä. Keskenään hyvin erilaiset tapaukset osoittavat mielenkiintoisella tavalla, miten media on reagoinut muiden muassa härskiin harhaanjohtamiseen tai vaikkapa on itse tietoisesti laiminlyönyt lähdekritiikin. Niin sanottu räjähtelevien lepakkojen keissi on erityisen mielenkiintoinen, sillä se avaa hyvin paskapuheen logiikkaa, eli mitä poliittista hyötyä faktoja vääristelemällä voidaan saavuttaa.
Tässä yhteydessä on hyvä huomauttaa, että paskapuhe ei tässä kirjassa suinkaan tarkoita perinteistä valehtelua, vaan pikemminkin kyynistä välinpitämättömyyttä tosiasioista. Totuudenjälkeisyyden juuret toki ulottuvat paljon nykyaikaa kauemmaksi, sillä kuten Friedrich Nietzsche aikoinaan kiteytti ”Ei ole olemassa tosiasioita, vain tulkintoja”.
Totuuden jälkeen on äärimmäisen tärkeä ja ajankohtainen kirja ja siksipä on hyvä, että se on myös erinomaisesti kirjoitettu. Kirjan kansi sai minut jostain syystä epäilemään, että kyseessä olisi lähinnä asiantuntijoille suunnattu opus mutta eipä suinkaan, kirja pitää erinomaisesti otteessaan myös satunnaisen lukijan. Erinomaisen suositeltavaa luettavaa aivan kaikille!