Mitä ankarampaa on nälänhätä, mitä useampi on vailla työtä, mitä isommat ovat Venäjän sotatappiot, mitä enemmän kuolee äideiltä poikia, vaimoilta miehiä, lapsilta isiä, sitä suuremmaksi kasvaa tyytymättömyys tsaariin ja sotaan, sitä lähempänä on sosialistinen vallankumous, mies huudahti ja läimäytti molemmat kätensä innostuksen puuskassa polviinsa.
Sofia on ollut vuosikymmeniä suomalainen, työskennellyt ahkerasti Elannon leipätehtaalla eikä ole tehnyt itsestään minkäänlaista numeroa. Eräänä päivänä KGB kuitenkin löytää hänet ja antaa hänelle mahdollisuuden palata Leningradiin, tai Sankt Petersburgiin, jona hän kaupungin oppi tuntemaan ennen vallankumousta. Mukanaan hänellä on salakuljetettavaksi tarkoitettu kirjekuori sekä lupaus mahdollisuudesta tavata mies ja tytär, jotka hän on luullut menettäneensä iäksi.
Matka junalla kohti Leningradia kuluu muistellen tsaarin ajan Venäjää ja Jusupovien palatsia, jossa hän palveli ruhtinatar Annaa ja rakastui hevosrenki Borikseen sekä veristä vallankumousta, kommunistista Neuvostoliittoa ja sen vainoja ja vankileirejä sekä lopulta karkoitusta Suomeen.
Päivi Lipposen toinen romaani Toivon että tapaamme on historialliset yksityiskohdat tarkasti kuvaava sekä historialliset maisemat ja tapahtumat värittävä teos ja näiden parissa lukija viihtyy mainiosti. Kirjan henkilöhahmot ovat kiinnostavia, vaikka teoksen ytimessä oleva rakkaustarina tuntuukin paikoin aavistuksen päälleliimatulta ja epäuskottavalta etenkin tarinan alkupuolella. Kaiken kaikkiaan kokonaisuus on kuitenkin kiinnostava ja viihdyttävä ja antaa uskottavan kuvan Venäjän historian käännekohdista tsaarin ajan loppuvuosista 1950-luvulle saakka.