Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Eläkkeellä oleva Oulun metropoliitta Panteleimon, jota ortodoksimaailmassa kunnioitetaan vielä arvonimellä KP, eli Korkeasti Pyhitetty, on ollut ahkera kirjailija. Hänen lukuisten tietopuolisten teostensa lisäksi on syntynyt pitkä lista kaunokirjallisuutta, viimeksi kuluneina vuosina Koskijärvi-sarjaa, jossa tomera poliisin leski Elisabet Urhonen toimii viranomaisten ohella henkirikosten selvittäjänä. Panteleimonia olisi vaikea kuvitella kovin veristen murhien tai vaikkapa lapsiin suuntautuvan väkivallan kuvaajana. Hänen kerrontansa on kovastikin velkaa täti Agathalle ja Elisabetin hahmo ilmeisesti sitten neiti Marplelle, eikä tämä ole muuta kuin kiittävä ilmaisu.
Tällä kertaa yläsavolaisella Koskijärvellä eletään luultavasti 1960-luvun puolivälin vuosia, koska ihmisillä alkaa jo olla kotonaan televisioita yleisemminkin ja muutkin nykyajan ilmiöt alkavat saada sijaa, kuten vaikkapa pariskunnan asuminen yhdessä ilman papin aamenta tai edes tuomarin sanoja, olkoonkin että moista ilmiötä vielä paheksutaan yleisesti.
Nyt tapahtumat sijoittuvat Toivon ankkuri -nimiseen yhteisöön, jossa on tarkoitus kunnioittaa elämän korkeita arvoja, ihmisten keskinäistä sopusointua, tasavertaisuutta ja maailmanrauhaakin vielä. Hankkeen johtajina toimivat neidit Mirjam Kangas ja Ruut Ahtola, ja mukana on puolen tusinaa hyvin erilaista ihmistä, alkaen koululainen Noorasta ja päättyen maisteri Seppoon. Ja kas vain, Elisabetin hyvä ystävä, kaikille vaikutuksille niin altis entinen puhelinvaihteen hoitaja Impi Kyyhkynen on myös yksi heistä.
Elisabet päättää viettää osan kesälomamatkastaan Toivon Ankkurin eräänlaisena ulkojäsenenä, ja pian hän pääsee selville yhteisön jäsenten erilaisista luonteista. 1960-luvun Suomen laissa on luostarien perustaminen kielletty, mutta kovasti luostarimaista on toiminta, mitä nyt ruoat ovat vähän herkullisempia. Juuri näiden aterioiden aikana joku aina lukee opetustekstejä, vaikkapa Järnefeltin Heräämiseni -kirjaa.
Eikös kuitenkin lopulta käy traagisesti, kun eräs yhteisön jäsenistä löydetään murhattuna. Poliisit alkavat tietenkin tutkia asiaa, eikä Elisabetkaan pane kynttiläänsä vakan alle, vaan etsii innokkaasti lisää tietoja mahdollisista murhaajista.
Olihan tämä taas perin mukavaa luettavaa, sellaista whodunit-dekkaria parhaimmillaan; tähän lajityyppiin kuuluu esimerkiksi juuri vähän erikoinen amatöörietsivä, joka osaa selvittää rikosta melkein paremmin kuin poliisit. Elisabetia on vaikea sanoa erikoiseksi tai eksentriseksi, hän on perin normaali, tosin vähän tavallista fiksumpi leskirouva. Jollain tavalla näistä Panteleimonin kirjoista huokuu sellainen nostalginen menneiden aikojen henki, jonka taitavaa vangitsemista sanoiksi ei voi muuta kuin ihailla.
