”Selviäisikö mieheni sodasta hengissä? Ajattelin lapsiani, mietin millaista hätää ja pelkoa he joutuisivat kokemaan. Lapset eivät olleet sylissäni, minun suojeluksessani, Alpo pieni, Martta ja Juhani. Sairaalan ulkopuolella tapahtui asioita, joita en itse nähnyt, ja olin täysin radion ja lehtien varassa kuten muutkin täällä.”
Toiveiden ja huokausten talot on kertomus sodasta ja tuberkuloosista, joiden riepoteltavana rajaseudun maataviljelevä perhe on. Eletään Lieksan rajaseudulla äidin sairauden ja isän sodan ja sotatraumojen kurimuksessa. Tunteet pidetään omina tietoina, pantataan omaan sisimpään.
Elämän raskaus päällimmäisenä ja pohjimmaisena tässä mennään, helpotus vain häivähdyksinä näkyvissä.
Lukijana puristan kirjaa kertomuksen edetessä kirjaimellisestikin kädet haavoilla ohuiden teräväreunaisten kansien repiessä peukalonhankasia. Tuskaa tuntien äiti-Eban ja tytär-Martan kertoessa vuoronperään elämän hankauksistaan ja hankaluuksistaan. Keskiössä äidin keuhkotauti, sota-ajan evakkous hukkumisineen, isän sotahaavat, tyttären hairahdus, ja mitä näitä kaikkia elämänkurimuksia nyt onkaan. Kaikki ne kaatuvat tämänkin perheen kestettäviksi.
Siitä se romaani sitten muotoutuu kosketeltavaksi ja koskettavaksi. Vaikka enemmän Anne-Mari Lemmetyisen Toiveiden ja huokausten talot on kertomus kuin romaani, sen verran selkeästi rakenteita rikkomatta raportoivasti mennään koko ajan eteenpäin. Siinä lukijankin tunneskaala tarinan myötä laajenee, kun kahden kokijan voimin, äidin ja tyttären näkeminä ja kertomina, tapahtumat purkautuvat.
Lemmetyisen teoksessa on kyllin virikettä sodan ja sairauden tuntemuksille. Siksihän romaanien pariin hakeudutaan: pitkälti paljaiden ja paljastuvien tunteiden takia. Historioitsijat ja tieteilijät, asiantuntijat, edetkööt kirjoineen tieto edellä tunteet unohtaen. Romaanit etenevät enempi tunteet tanassa. Niin ainakin odotan.
Vaikka välillä Lemmetyisen kirjoitus raportoinniksi luiskahtaakin, on siinä romaaninrakennettakin riittävästi. Luettavaa teksti ainakin on, taidokasta. Ja yhä ajankohtaisemmaksi taasko?-käyvää:
”Miehet olivat hetken vakavina.
– Voi vain arvailla mitä tässä kohta tapahtuu, joku miehistä sanoi.
– Näinköhän tässä tanssitaan viimeiset tanssit itsenäisessä Suomessa, toinen totesi. – Parempi olla nyt kunnon humalassa tänä iltana, hän jatkoi ja nosti pullon huulilleen.”