Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kyllä lukeminen kannattaa, ajattelin päättäessäni Pirjo Hassisen uuden kirjan. On ihanaa saada käsiinsä näin hyvä romaani, jälleen kerran sellainen pieni helmi, jonka kohdalla voi vain ihmetellä kirjailijan taitoja.
Romaanin päähenkilö Sanna on nelikymppinen iltalukion rehtori, joka rakastaa työtään ja mitä ilmeisimmin myös miesystäväänsä Y:tä, jonka nimi ei muuten ole lyhennys Yrjöstä, vaan opiskeluaikoina saatu matemaattiseen käsitteeseen liittyvä kutsumanimi. Sanna löytää Y:n isän sekalaisesta jäämistöstä vanhan rannekellon, ja hän päättää kaikessa hiljaisuudessa ilahduttaa Y:tä puhdistuttamalla ja korjauttamalla kellon toimivaksi.
Kello- ja kultasepänliikkeessä hän joutuukin keskelle ryöstöä, mikä avaa hänen tajunnassaan muistojen vyöryn. Hänen mielensä palaa takaisin 90-luvulle, aikaan jolloin Bon Jovi soi ja hän itse seikkaili ystävättärensä Saran kanssa alkoholin ja nuorten poikien maailmassa. Niin hän kulkee muistoissaan pian myös vähän myöhempään aikaan, isänsä itsemurhaan: tämä oli hukuttautunut ja jättänyt ainoana viestinä ruutupaperille sutaistuna säkeen vanhasta kappaleesta Rakastan elämää: ”Jäänyt on päivän työ, ilta varjoja tielleni siirtää.” Kaikki nämä tapahtumat ja muistot muuttavat Sannan nykypäivää niin, ettei mikään ole enää aivan entisellään.
Toisella tavalla onnellinen on vaikuttava tutkielma muistoista, nykyhetkestä, parisuhteesta, lapsista, vanhemmuudesta ja etenkin rehellisyydestä. ”Koska olen rehellinen”, lupaa minäkertojana toimiva Sanna heti kirjan alussa käydessään nuoruusmuistojensa pariin. Mutta onko hän sitä? Ei ainakaan yksityiselämässään. Entä onko hän romaanin kertojana sitten rehellinen? Sitä voimme vain arvailla. Alun pieneltä tuntunut yksityiskohta, korjattavaksi viety kello, symbolisoi vahvasti Sannan suhdetta todellisuuteen ja läheisiin ihmisiin, jopa Y:hyn.
Jaksan aina vain uudestaan ihmetellä sitä, miten taitava kirjailija kuten Pirjo Hassinen pystyy näin pieneen sivumäärään sisällyttämään niin monen ihmisen ja asian kohtalon ja vieläpä kuvaamaan henkilöitään, dialogeja ja miljöötä lähes tuskaisen uskottavasti. Hän löytää arkisen oloisista tapahtumista merkillisiä sisältöjä ja merkillisiä havaintoja ihmisyydestä. Kun Sanna nojaa miesystävänsä rintaa vasten, hän miettii:
Eikä se ollut pelkästään vapauttavaa. Sillä ihminen ei ole milloinkaan keveä eikä täysin vapaa. Ihminen on kärpäspaperi, maailmalle tahmea.
