Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Toinen paikka on neljäs Rachel Cuskilta suomennettu teos, kolme aikaisempaa ovat Ääriviivat-trilogian Ääriviivat, Siirtymä ja Kunnia. Inspiraation tähän uusimpaan romaaniinsa kanadalais-englantilainen Cusk sai kirjasta Lorenzo in Taos. Siinä taidemesenaatti Mable Dodge Luhan kertoo D.H. Lawrencen jännitteisestä vierailusta omistamaansa Luhanin residenssiin.
Ääriviivat-trilogia oli kiinnostava lukukokemus ja niin on Toinen paikkakin. Todella nautin Cuskin omaleimaisesta kirjoitustyylistä, sen keveyden tunnusta, ilmavuudesta. Ja siitä, että helppolukuinen teksti kätkee sisäänsä painavia teemoja. ’Hauki on kala’ -tavalla kirjaa ei pysty lukemaan, sillä teksti herättää ajattelemaan. Ainakin niin tapahtui minulle ja vielä hyvällä tavalla. Teemoja, joista teksti kertoo tai paremminkin usein vain hienovaraisesti viittaa: parisuhde, vanhemmuus, miehen ja naisen asema, taiteen tekijän ja kokijan suhde, uppoutuminen taiteen tekemiseen, taiteen merkitys, tähteys ja taiteilijoiden idealisointi, mikä itsessä on totta, mikä kuviteltua ja mikä yleensäkään on totta.
Kertoja, kirjailija ja nainen M. asuu miehensä ja tyttärensä kanssa marskimaalla. He ovat kunnostaneet käyttöönsä kaksi lähekkäin olevaa taloa. Toisessa on aikaisemmin asunut tytär. Nyt M. on muuttanut sen vierastaloksi. Sinne, taiteilijaresidenssiin hän kutsuu L.:n, kuuluisan taidemaalarin ja miehen, jonka työt tekivät vuosia sitten häneen lähtemättömän vaikutuksen.
Kertoja kirjoittaa pitkiä kirjeitä ja osoittaa ne Jeffersille. Aluksi ihmettelin, miksi kirjailija niin usein toistaa tuon osoitteen ”Jeffers”. Sitten oivalsin, että se on oivallinen etäännyttämiskeino. Ensin M. havaitsee, kokee ja pohtii, kirjoittaa kokemuksistaan Jeffersille, lukija lukee sitten Jeffersin kirjeet. Kirja alkaa näin: ”Olen kertonut sinulle, Jeffers, että tapasin kerran paholaisen junassa kotimatkalla…” Kertoja ei aloita: ”Tapasin kerran paholaisen… ”.
Kirjan etukannessa on Henni Alftanin maalaus vuodelta 2016. Kuvassa olevasta naisesta näkyy vain pieni osa, naisen katseen peittää edessä olevan ihmisen varjo. Olin katsonut sitä jo monesti kunnes tajusin. Kuvahan sopii erittäin hyvin kirjan teemaan: mikä on totta, mikä kuviteltua; mikä tai kuka sanoo, mikä on hyvää, mikä huonoa.
”Kunpa jokin kertoisi meille etukäteen, mihin elämänvaiheisiin pitää kiinnittää huomiota! Olemme valppaina esimerkiksi silloin kun olemme rakastumassa, mutta myöhemmin tajuamme usein että kaikki olikin harhaa.”
Moni on joutunut pohtimaan elämäänsä kuin kirjan M. Ja niin on pohdittu aikaisemminkin, jo Sofokleen (496/495–406 eaa) aikoihin. Sofokleeseen M. viittaa, kun pohtii ja epäilee omaa taiteilijuuttaan ja sitä kuka ja mikä kuuluisa kuvataitelija ja mies L. on.
Siteeraan tähän M:n mietteitä äitiydestä ja vanhemmuudesta.
”En usko että vanhemmat välttämättä ymmärtävät lapsiaan kovin hyvin. He eivät näe sitä, mitä lapset pyrkivät olemaan… Monet vanhemmat ovat esimerkiksi vakuuttuneita, että heidän jälkeläisillään on taiteellisia lahjoja, vaikka lapsella itsellään ei olisi aikomustakaan ryhtyä taiteilijaksi.”
Tyttärelleen M. toteaa:
”Minusta minun velvollisuuteni (äitinä) on laskea sinut menemään, mutta jos se ei onnistu minulla on varmaan velvollisuus kantaa sinusta vastuuta ikuisesti.”
Lukuisat kirjan lauseista ja kappaleista voisin irrottaa aforismeiksi muistikirjaani. Vaikkapa tämän:
”Ainoastaan kieli kykenee pysäyttämään ajan virran, koska se on olemassa ajassa ja on tehty ajasta mutta silti ikuista.”
Kaisa Katteluksen hieno suomennos ansaitsee erityiskiitoksen!
Suosittelen lämpimästi hänelle, joka haluaa lukea ajatuksia herättävän, helppolukuisesti kirjoitetun kirjan.