Julien Sandrel: Toinen elämäni

Toinen elämäni on ranskalaisen Julien Sandrelin toinen romaani. Esikois­romaani Unelmien lista nousi kansainväliseksi bestselleriksi, minkä ansioista Sandrel uskalsi jättää yritysmaailman ja ryhtyä päätoimiseksi kirjailijaksi. Toinen elämäni kertoo identtisestä kaksosuudesta, sisaruuden voimasta, perhesalaisuuksista, elämän sattumanvaraisuuksista ja sovinnonteosta.  

”Muistot ovat silti läsnä. Karvaina. Rajuina. Mutta haavat ovat parantuneet. Kiinni ommellut…. Vielä nykyäänkin sydämeni takoo muistutukseksi siitä, että tein sen mikä minun oli tehtävä – mitä muutakaan se voisi? Anteeksi.”

Lainaus on kursiivilla kirjoitetusta tekstistä, jolla romaani alkaa. Henkilön, joka siinä pyytää anteeksi aikaisempaa tekoaan, sukupuoli, ikä tai nimi eivät käy tekstistä ilmi. Kursiivilla kirjoitettuja muutaman sivun pituisia lukuja kirjassa on neljä. Toisesta selviää, että kirjoittaja on päähenkilö Romanen isä. Mistä Romane tekstin lukee, sen saan tietää vasta viimeisestä kursiivitekstistä. Kursiivitekstit ovat katkelmia isän pitkästä kirjeestä. Viimeisen katkelman jälkeen minun pakko lukea ensimmäinen uudestaan. Sitten ymmärrän, mitä isä siinä sanoo, mitä hän pyytää anteeksi ja keneltä. Viimeinen katkelma tekee tarinan draamankaaresta kokonaisen, isä pyytää ja saa anteeksi. Mitä katkel­massa on, sitä ei voi spoilaamatta kertoa.   

Romaanin päähenkilö on pariisilainen lääkäri Romane. Hän ei ole koskaan ollut Marseillessa, mutta siellä yksi hänen potilaistaan on hänet kuitenkin nähnyt. Ihan vuorenvarmasti. Potilaan väite jää vaivaamaan Romanea, ja hän päättää lähteä etsimään kaksoisolentoaan. Alkaa seikkailu, ja Romane löytää kuin löytääkin mystisen kaksoisolentonsa. Hän on Juliette-niminen kirjakauppias, jolla on viisivuotias tytär. Romane ja Juliette tutustuvat ja toteavat, että ovat identtisiä. Vain hiukset ovat erivärisiä, Romane on punaisen tukkansa Mutta ovatko he sittenkään identtisiä? Jos ovat, miten on mahdollista, että he eivät ole tienneet toisistaan? Miksi heidän perheensä ovat salanneet totuuden 39 vuotta? Romane haluaa selvittää salaisuudet ja aloittaa monivaiheisen tutkimus­matkan. Kaikkiin kysymyksiin saadaan lopuksi vastaukset – tosin paikoittain uskottavuuden rajapintaa hipoen.  

Sandrel kirjoittaa helppolukuista tekstiä, lyhyitä lauseita, valoisasti, jättää lukijan  ”tumminkin pilven takana paistaa aurinko”-ajatuksiin. 

”Sitten annan kyynelten valua. Olen jotenkuten pystynyt pidättämään niitä. Nyt en enää pysty. Tiedostan miten monen asian ohitse olen elämässäni kulkenut. Joskus laiskuuttani. Usein pelkuruuttani. Koko elämäni olen pelännyt. Kaikkea, jatkuvasti. Mitään uhkaa ei ole ollut.”

Kannattaa lukea!