Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
27-vuotiaina kuolleita muusikoita: eikö heitä olekin monta, aivan liian monta? Brian Jones, Jimi Hendrix, Janis Joplin, Jim Morrison, Kurt Cobain ja viimeksi Amy Winehouse. Tim Bergling eli DJ Avicii (1989–018) ei aivan kuulu tähän kerhoon, sillä hän selvisi 28-vuotiaaksi. Kovin nuorena hänkin siis lähti, ja kovin samanlaiset olivat olosuhteet: herkkä persoonallisuus, päihteiden käyttö ja muutenkin itsetuhoinen elämäntapa. Ja ehkäpä se monien nuorten tähtien ongelma: liian paljon liian varhain.
Måns Mosesson, joka on ruotsalaisen Dagens Nyheterin toimittaja, on kirjoittanut Tim Berglingin virallisen ja kattavan elämäkerran. Tim ei ollut varsinaisesti mikään ryysyistä rikkauksiin -tähti, vaan hän varttui Tukholmassa vauraassa Östermalmin kaupunginosassa; isä Klas oli menestyvä yrittäjä ja äiti Anki yhtä lailla menestyvä näyttelijä, joille Tim, äidin oma kullanmuru Timelim, oli uusperheen iltatähti.
Timin nuoruuteen kuuluivat niin monen pojan tavoin tietokonepelit eli suorastaan raivokas World of Warcraftin pelaaminen, South Park -animaatiosarjalle hekottaminen ja murrosiän aknen sureminen. Mutta sitten musiikki tuli mukaan kuvaan. Jo 1990-luku oli tuonut uudenlaista elektronista musiikkia, dancea, housea ja uudenlaisia tähtiä kuten ranskalainen DJ David Guetta, hollantilainen Tiësto ja myöhemmin 2000-luvulla ruotsalainen kolmikko Swedish House Mafia. Koulunkäynti unohtui bassobiittejä ja varsinkin melodioita etsimässä.
Tim löysi vuonna 2007 itselleen taiteilijanimen Avici, jolla on rankka merkitys eräänlaisena buddhalaisten helvettinä; toinen i-kirjain nimen loppuun tuli sitten myöhemmin mukaan. Hänen läpimurtokappaleensa, Levels, tuli julkisuuteen vuonna 2011, ja sitä oli katsottu YouTubessa melkein kaksikymmentä miljoonaa kertaa, ennen kuin se edes ilmestyi virallisesti. Menestys jatkui monella tunnetulla biisillä: Silhouettes, Wake Me Up, Hey Brother, Waiting for Love.
Mutta kuten Mosessonin kirja kuvaa, Tim oli herkkä, hänestä ei tullut menestyksestä huolimatta kovanaamaista bilekuningasta. Kirjoittaja kertoo koskettavasti esimerkiksi pakkoajatuksista, hypokondriasta, aknen aiheuttamista suhteettomista ulkonäköpaineista. Päihteet astuivat mukaan kuvaan eivätkä ne sopineet sitäkään vähää kuin joillekin muille: ensimmäiset kokemukset kannabiksesta olivat aiheuttaa psykoosin, ja jo vuonna 2012 runsas alkoholinkäyttö sairastutti hänet kivuliaaseen haimatulehdukseen.
Amerikkalainen lääkäri toimi niin kuin niin monet kollegansa tuohon aikaan, eli määräsi nuorelle miehelle vahvaa opioidia, oksikodonia. Amerikan opioidikriisistä on puhuttu väsyksiin asti täällä Suomessakin, mutta Timin kohdalla se oli totta. Hän jäi koukkuun helposti saatavaan oksikodoniin. Tablettipurkki, tyttöystävä Emily ja kääpiöpystykorva Oliver olivat normaalia seuraa. Myöhemmin Tim sairastui vielä sappirakon ja umpilisäkkeen tulehdukseen, joten opioidit ja bentsodiatsepiinit jatkuivat kivun ja ahdistuksen hoidossa. Jopa kannabis palasi takaisin hänen päihderepertuaariinsa.
Eihän Tim antanut heti periksi. Hän oli vieroitushoidossa ja tutustui mindfulnessiin ja ne auttoivat jonkin verran. Taloudellinen menestys oli valtavaa, ja nuori tähti saattoi hankkia asuntoja mistä päin maailmaa halusi ja lentää niihin yksityiskoneilla. Mutta tuoko tähteys sitten ystäviä, rakkautta, läheisyyttä? Tyttöystäviä oli kyllä perätysten, jotkut nuoruudenkaverit jatkoivat yhteydenpitoa ja erityisesti omat vanhemmat olivat huolissaan pojastaan. Silti jollain tavalla elämäkerta antaa kuvan hyvin yksinäisestä ja välillä masentuneesta ja surullisestakin nuoresta miehestä. Timin matka päättyi Omaniin, ulkonaisesti upeisiin puitteisiin, mutta hirvittävään sisäiseen tuskaan. Hän kuoli oman käden kautta 20.4.2018.
Mosessonin kirja oli kiinnostavaa ja samalla hyvin satuttavaa luettavaa. Se antoi lavean kuvan sekä kohteestaan että musiikkibisneksestä, sen kovuudesta, jossa ääretön herkkyys ei olekaan hieno ja ihailtava ominaisuus, vaan kivun ja masennuksen lähde. Tim Bergling antoi paljon ihailijoilleen, mutta itse hän jäi sisäisesti kovin tuskaiseksi.
Oma musiikkimakuni on ehkä hieman raskaamman soundin puolella, mutta jollain tavalla tämä kirja avasi lisää Aviciin tuotantoa. Samalla se herätti minussa suunnatonta surua nuoren miehen turhan kuoleman takia, jopa jollain lailla äidillisellä tavalla.
Nuku rauhassa, Timelim.
