Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ane Rielin koskettava ja omalla tavallaan jännittäväkin romaani kertoo vanhasta Almasta, joka elelee leskenä. Etenevä muistisairaus pitää häntä kuitenkin otteessaan. Voimat vähenevät ja mieli haurastuu: pöytään on kiinnitetty lappu – kenen kiinnittämä, sitä emme tiedä – jossa Almaa kehotetaan syömään säännöllisesti, ja ruokakaupan lähetys tuleekin ovelle kerta toisensa jälkeen. Mutta Alma ei jaksa poimia postiluukusta tulleita kirjeitä ja laskuja, hän ei saa makrillipurkkia auki vaan nukahtaa pöydän ääreen. Jos joku lähestyy hänen taloaan, hän menee milloin minnekin piiloon, kunnes tunkeilijat ovat lähteneet.
Eräänä päivänä talon ohi juoksee pikkupoika koiran kanssa, ja se herättää Alman kiinnostuksen, ja hän uskaltautuu ensin vilkuttamaan tälle ja sitten jopa kutsumaan luokseen sisään. Mutta kuten arvata saattaa, tämäkin ystävyys päättyy traagisesti. Tiima on tummasävyinen romaani, ei ehkä ihan niin musta kuin edellinen teos Pihka, mutta epätoivoinen kuitenkin. Synkkiä puolia Tiimallakin totisesti on, on todella aavemaisia tunnelmia.
Pintakerroksen alla Tiima kertoo nimensä mukaisesti ajasta, sen kulumisesta ja suhteellisuudesta. Alman edesmennyt puoliso Otto oli kelloseppä, ja hänen työhuoneensa on edelleen täynnä kelloja. Keittiössä, jossa Alma enimmäkseen oleskelee, on iso kaappikello, jonka hän vetää joka ilta. Tämä tuo rytmiä hänen elämäänsä, jossa aika venyy ja supistuu aina tilanteen myötä. Kaappikellon nimi on Vaimo, aivan kuin Almakin oli Oton vaimo, Oton, jota hän aikanaan niin kovasti rakasti mutta joka vanhemmiten muuttui dramaattisesti. Aika ei todellakaan kohtele heitä hyvin.
Aika muuttaa rakkauden vihaksi, elämän kuolemaksi, terveyden sairaudeksi. ”Muisteleminen oli ollut virhe. Hetken tarkkaamattomuus avasi oven, jonka hän yritti pitää suljettuna”, Alma tuumii. Menneisyys on läsnä, aivan kuten nykyhetki ja tulevaisuuskin, ja niitä on vaikea erottaa toisistaan. Lisäksi on pakko todeta varsinaista sisältöä sen enemmän spoilaamatta, että joku kirjassa valehtelee, sillä tapahtumat eivät kulje aivan niin kuin aluksi uskoisi. Ehkäpä kertoja on epärehellinen? Tai sitten jälleen kerran: aika ei kulje niin kuin ajattelisimme. ”Ajan saattoi pysäyttää ja antaa kulua samaan aikaan.”
Tiima oli minulle uskomattoman suuri lukuelämys, aivan kuin Pihkakin aikanaan. Kirja kuvaa hätkähdyttävällä tavalla toisaalta vanhuutta, sairautta ja yksinäisyyttä, toisaalta muistojen virtaa. Alma elää paljolti muistoissaan, vaikkakin suurin osa niistä käsittelee uhkaa ja pahuutta ja menetysten luomaa surua.
Lisäksi on aina huomattava kääntäjän osuus tällaisen kielellisesti upean tekstin luojana. Mielestäni käännös, tällä kertaa tietenkin taitavan Katriina Huttusen, on aivan oma taideteoksensa. Uskallan suositella tätä kirjaa, uskallan ehdottaa sitä monen luettavaksi.
