Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Lihavuudesta ja laihduttamisesta kirjoitetaan mediassa loputtomasti, mutta kaikesta huolimatta jotain olennaista lihavuudesta jää usein ymmärtämättä, nimittäin ylipainoisten oma kokemus. Sari Sariolan sarjakuvan nimi Tiedän olevani ylipainoinen sanoo jo paljon.
Jo tarhaikäisestä lähtien ylipainoinen Sariola on taatusti saanut kuulla olevansa lihava, ikävemmistä nimityksistä puhumattakaan. Sitä on hierottu naamaan erityisesti koulussa, ja lääkärissä puhe kääntyy väistämättä painoon, vaikka oireena olisi murtunut sormi.
Loputtomasta julkisesta paheksunnasta ja halveksunnasta ei kuitenkaan ole seurannut laihtumista, eikä lääkärien osalta edes hyviä neuvoja, vaikka Sariola on useaan otteeseen pyytänyt lääkäreiltä apua ylipainon selättämiseen. Lopputulos on ollut aika lohduton: lihavia kammoava yhteiskunta on johtanut Sariolan – ja epäilemättä monen muunkin ylipainoisen kohdalla – ihmispelkoon, jossa julkista häpäisyä voi odottaa kenen hyvänsä ventovieraan taholta. Sarjakuva pistää kysymään, miksi on niin mahdotonta kohdata ylipainoinen ihminen ihan vain ihmisenä?
Paljon kivuliaita muistoja ja pohdintoja on siis tiedossa, mutta lopputulos ei yllättäen ole masentava, vaan pikemminkin puhdistava. Tästä saa kiittää Sariolan yllättävää lähestymistapaa, sillä muutamia kohtauksia lukuunottamatta hän on piirtänyt itsensä sarjakuvaan täysin alasti. Ylipainoa, kumpuja ja kumpareita katsotaan rohkeasti ja arastelematta silmiin: tällaista tämä on. Lopputulos ei kuitenkaan ole vaivaannuttava, vaan rohkea ja ajatuksia herättävä.
Sariolan pastellisävyillä ja fantasialla leikkivä kuvitus kuvaa hienosti hänen sisäistä maailmaansa. Erityisesti symboliset valaat ja merenneidot toistuvat sarjakuvassa, jossa monin paikoin liikutaan merenalaisessa maailmassa. Mutta miksi juuri meressä? Kenties siksi, että siinä ympäristössä ihminen on painoton. Muutamat arkielämään liittyvät kohtaukset eroavat murretulla värimaailmallaan selkeästi kerronnan fantastisimmista osioista. Tietokoneella toteutettu värikynätekniikka on joka tapauksessa ihastuttava ja sarjakuvissa harvemmin nähty.
Vaikka sarjakuva ei ole hirveän pitkä antaa se paljon ajateltavaa. Tosin siitäkin huolimatta ajattelin, että olisihan tämä nyt hieman pidempi voinut olla, asioita sivutaan niin nopeasti. Vasta Sariolan haastattelua tehdessäni tajusin, että Tiedän olevani ylipainoinen onkin itse asiassa vasta ensimmäinen osa kolmesta, joten lihavuuden teemaan päästään kyllä syventymään ajan kanssa kunnolla.
Tuleekin olemaan mielenkiintoista nähdä miltä kokonaisuus näyttää sitten kun viimeinen osa on luettuna, mutta jo tätä ensimmäistä osaa voi kyllä ehdottomasti suositella. Sari Sariolan rohkea ja ajatuksia herättävä sarjakuva tarjoaa kiinnostavan näkökulman ylipainon kokemukseen, jättäen lukijan haluamaan lisää.
