Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Pentti Saarikosken syntymästä on tänä vuonna kulunut 75 vuotta. Alkuvuodesta ilmestyi tämä yhteisnide Tiarnia-sarjasta eli samoissa kansissa on nyt runokirjat Tanssilattia vuorella, Hämärän tanssit ja Tanssiin kutsu. Hienoa, sillä näitä kirjoja on ollut vaikea löytää. Tietojen mukaan uusintapainoksia myös muista teoksista olisi tulossa myöhemmin.
Tiarnia saa nimensä Tjörnin saaresta, tosin Saarikoski itse Kreikan taruston hyvin tunteneena on saatannut viitata siinä myös Tristiaan, Ovidiuksen maanpaossa kirjoittamaan runoelmaan. Saarikoski asui näitä viimeisiä runoja kirjoittaessaan itse Tjörnillä ja tavallaan myös maanpaossa, ainakin henkisesti ja osittain myös kielellisesti. Minulla käy tätä lukiessa mielessä kreikkalaisen taruston kolmen kohtalottaren tehtävät. Tekijä mainitsee jo aikaisemmin usein käyttämänsä Minotauroksen sekä labyrintit, jotka toistuvat – itse kokoelmahan on tavallaan myös labyrintti ja lopulta tulee mukaan toki myös nainen, jota tanssissa tarvitaan.
Kokoelmia ei voi arvostella erillisinä, ne on oikeastaan luettava yhdessä. Runoilija palaa näissä hurjaan viimeiseen nousuunsa, viekoittelee Hellaan runottaria ja kokee arkisia ja vähemmänkin lyyrisiä asioita. Hän runoaa lukemisistaan ja arkisista tekemisistään, tehden mahdottomasta mahdollista ja kutsuu hämärän tanssiin, pyytäen varomaan käärmeitä ja vuorimännyn juuria. Kokoelman kielestä sen verran, että tekijä on käyttänyt myös ruotsin kieltä joko kokonaan tai runojen osana, erittäin sopivasti kylläkin sekä tietysti kreikkaa ja yllättäen ehkä aavistuksen saksaakin.
Monessa runossa viitataan elämään juuri nyt, siinä hetkessä ja runojen kirjoittamiseen. Välillä palataan menneisyyteen: omaan elämään, teoksiin sekä käännöksiin, toisinaan kyllä hyvin viitteenomaisesti. Ne ovat kuitenkin läsnä ja kaikesta päätellen mies itse tiesi lähdön lähenevän. Hän saa runojensa ainekset välillä hyvinkin pienistä ja arkisista puuhista, luonnosta ja näkymistä. Usein mainitaan juuri vuori, milloin missäkin yhteydessä ja kyllä, Tjörnillä oli pieni vuori. Vuori, joka esitti osaa milloin missäkin tai minäkin, aina taustalla. Välillä vilahtaa mukana myös maailmanpolitiikka ja maailman tapahtumat. Kaikki nähty, luettu ja koettu on samanarvoista materiaalia, joka on siirtynyt runoihin limittäin, lomittain, muistiin välähtäen. Tarkoituksena ei ole ollut tavoitellakaan mitään ehjää kokonaiskuvaa jostakin.
Kokoelma on hieno. Kahden ensimmäisen osan runot on numeroitu ja ne eroavat ehkä selkeämmin toisistaan. Kolmas osa on ehkä enemmän yhtä suurta proosarunoa. Kuitenkin tämä on vakaa kokonaisuus, enkä usko liioittelevani, jos sanoisin tätä Saarikosken testamentiksi häneltä itselleen hänelle itselleen, runoilijalta meille jälkeenjääville. Eikä mies olisi parempaa viimeistä teosta voinut jättää jälkeensä, itse arvostan tätä trilogiaa kovasti.
”Kun lintuja lentää
saavat taivaan silmät levätä
Päivät pitenee
säie lyhenee
Sinne menen minne pää kantaa”
Tämä vinkki ei antane tarpeeksi arvoa trilogialle, joten toivon kaikkien lukevan sen itse ja kokevan omalla tavallaan elämänsä tanssin.