Graeme Wood haastatteli pääosin ”fanipojiksi” kutsuttuja Isiksen kannattajia vuonna 2016 julkaistussa kirjassaan The Way of the Strangers: Encounters with the Islamic State.
Suurimmalla osalla kirjassa esiintyvistä Isiksen kannattajista ei ollut rohkeutta lähteä tappamaan ja kuolemaan ideologiansa puolesta. Sen sijaan nämä hyypiöt tuottavat omissa maissaan Isikselle propagandaa. Suurin osa haastateltavista asuu länsimaissa ja on käännynnäisiä, mikä tekeekin tästä kirjasta erilaisen kuin monet muut samaa aihetta ja tulokulmaa käsittelevät teokset.
Koska tämä on toimittajan kirjoittama kirja, sen kieli on todella helppoa ja kirjailijalla on vapaus antaa oma mielipiteensä ja asenteensa paistaa tekstistä läpi. Tässä kirjassa haukutaan ihmisiä ja lauotaan sarkastisia vitsejä islamilaisesta teologiasta ja Isiksestä. Tämä on virkistävää, koska akateemisten kirjojen puolueettomuus voi olla joskus todella puuduttavaa.
Wood on toimittaja, joten kirja koostuu pääosin Isiksen kannattajien haastatteluista, järjestön historiasta ja terroristitutkijoitten analyyseista.
Graeme Wood havaitsi haastatteluissa suunnilleen saman kaavan kuin kaikki muutkin jihadismia tutkineet: suurin osa Isiksen kannattajista on nuoria miehiä, jotka ovat kasvaneet sekulaareissa perheissä, ovat korkeasti koulutettuja, mutta ovat syrjäytyneet nopeasti työmarkkinoilta ja sortuneet huumeisiin ja pikkurikollisuuteen.
Nämä nuoret eivät ole käyneet moskeijassa tai lukeneet Koraania. Muutos tapahtui, kun he tapasivat salafistin dawa-työssään (lähetystyö). Nämä nuoret miehet kokivat salafistin propagandan niin uskottavaksi, että kääntyivät äärimmäisimpään islamiin mitä on. Kääntymisen jälkeen alkoi liukuminen islamismiin tai jihadismiin.
Kirjailija toteaakin, että käännynnäiset ovat aina uskonnosta riippumatta kaikista fanaattisempia. Tavallinen sunnimuslimi, joka noudattaa vanhempiensa paikallista islamia, ei vielä radikalisoidu, vaan tämän on ensin luovuttava perinteisestä vanhempien kansanomaisesta uskonnosta ja käännyttävä radikaaliin salafismiin. Vasta sen jälkeen voi alkaa radikalisoituminen jihadismiin.
Wood kertoo, että salafismiin kääntymisen jälkeen näistä nuorista tuli liian radikaaleja paikallisille muslimeille. Suurin osa käännynnäisistä on saanut paikallisesta moskeijasta porttikiellon. Tämä taas antoi lisää potkua jihadisteille, jotka kuten rikollisjengit, muodostivat käännynnäiselle uuden perheen, jonka puolesta tappaa ja kuolla.
Kauhistuttavin havainto, mikä tässä kirjassa on tehty, on miten uskonnollisesta kiihkostaan huolimatta haastateltavat tiesivät sisimmässään olevansa väärässä. Monet jihadistit tässä kirjassa pyrkivät selittämään kirjailijalle, että tämä on ymmärtänyt ”väärin” Isiksen ja sharia-lain. Kirjailijan mukaan jo se, että nämä ”fanipojat” olivat valmiita ”korjaamaan” mediassa annettua kuvaa Isiksesta kertoo, miten nämä ihmiset tiesivät moraalin rajat ja haluavat tietynlaista valtavirran hyväksyntää.
Haastateltavien mukaan Isis ei ole niin raakalaismainen kuin media antaa ymmärtää. Heidän mukaansa oikeastaan kaikki jihadistien brutaalius on vain sodan paineiden luomaa. Heti kun rauha saavutetaan, sharia-lain äärimmäisestä väkivaltaisesta tulkinnasta luovutaan.
Kirjailija nostaa esiin sen, miten visio kalifaatista riippuu siitä, missä maassa jihadisti asuu. Brittiläiset jihadistit haluavat kalifaatin olevan islamilainen kopio brittiläisestä hyvinvointivaltiosta kun taas australialainen jihadisti haluaa kalifaatista Australian kaltaisen.
Tämä tarkoittaa, että jihadistit eivät ole huonosti integroituneita muslimeja, jotka hylkäävät kaiken länsimaisen. Sen sijaan he huomaamattaan omaksuvat monia länsimaisia instituutioita ja joskus jopa lainsäädäntölogiikan, jonka he heijastavat omaan teokratiaansa.
Kirjailija kertookin, että jihadistit tietävät oikean ja väärän eron. He tietävät, että käsien katkominen ja päiden leikkaaminen ei ole kivaa tai toivottavaa. Mutta heillä ei ole elämässään yhtään mitään muuta kuin uskonsa maailmanloppuun. Nämä jihadistit ovat luoneet mielessään kokonaisen fantasiamaailman, joka oikeuttaa brutaaleimmatkin teot. Wood vertaakin jihadisteja marxisti-leninisteihin, jotka oikeuttivat Stalinin puhdistukset ja gulagit tulevalla työläisparatiisilla.
Isis eroaa muista jihadisteista siinä, että sen ideologia pyörii maailmanlopun ympärillä. Maailma on lähellä loppuaan ja Isiksen tehtävä on olla osa tätä ennustusta. Kaikki Isiksen kannattajat eivät välttämättä osaa islamilaista teologiaa tarkasti tai ole kovin uskovaisia, mutta kaikki ovat varmoja, että maailma on lähellä loppuaan. Tämän takia heidän on pelastettava sielunsa pyhässä sodassa.
Kirjailija peilaa tätä uskoa muihin maailmanloppukultteihin kautta historian ja toteaa, että ne ovat aina kaikista väkivaltaisimmat ja fanaattisimmat liikkeet. Kun henkilökohtainen elämä on täysin sisällyksetön ja maailma on kuitenkin lähellä loppuaan, mitään ei ole menetettävissä ja kaikki on sallittua. Tämä selittää, miksi Isis on sairaampi kuin natsit, jotka uskovat estävänsä maailmanlopun.
Graeme Woodin The Way of the Strangers on paras kirja jihadismista ja Isiksestä. Tässä on selitetty kaikki helpommin ja viihdyttävämmin kuin muissa kirjoissa, mutta täysin valtavirtatutkimuksen mukaisesti. Kuten se, että Isiksen islamintulkinta on poikkeuksellista ja sen kannattajat ovat marginaalisia hyypiöitä. Sen sijaan, että kirjailija vain vetoaisi ”ideoiden markkinoihin”, hän toteaa, että paras tapa tuhota jihadismi on parantaa ihmisten sosioekonomisia oloja.
Jihadismi, islamismi ja salafismi eivät tule koskaan häviämään maailmasta, mutta parantamalla ihmisten elinolosuhteita ja integroitumista yhteiskuntaan, heidät saadaan rauhoittumaan. Joku voi toki haukkua kirjailijaa siitä, että hän haluaa vain silitellä massamurhaajien päitä, mutta jos ajatellaan fasismia, niin ei sekään ideologia hävinnyt, vaikka sen merkittävät kannattajat tapettiin. Sen sijaan fasismi pysyy meidän kulttuurissamme uinuvana vaarana, joka vain odottaa, että yhteiskunnalliset olosuhteet ovat tarpeeksi epävakaita, jotta se voi uudelleen nousta.